Geenien nimet ovat tutkimusryhmien antamia.

Yleensä nimi on lyhenne yhdestä tai useammasta englanninkielisestä sanasta, jotka kuvaavat geenin tai geenivirheen vaikutusta. Esimerkiksi ihmisen ApoE-geeni tuottaa apolipoproteiini E:tä. Selkärankaisten MHC-geenit tekevät solujen pintaproteiineja (major histocompatibility complex), jotka ovat tärkeitä oman kudoksen tunnistuksessa. Dfd on on banaanikärpäsen geeni, jonka virheellisyys tekee kärpäsen epämuodostuneeksi (deformed). Joskus nimi annetaan toisen eliön vastaavan tai sukulaisgeenin mukaan.

Ihmisellä on arviolta 80 000 geeniä, joita tunnistetaan kilvan eri puolilla maailmaa. Päällekkäisyyksien välttämiseksi ihmisgeenien nimilyhenteet vahvistaa kansainvälinen komitea (human genome nomenclature committee).

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 2/1996

Vastaaja:


Leena Palotie


lääketieteellisen genetiikan professori


Kansanterveyslaitos ja Helsingin yliopisto

Chair
Seuraa 
Viestejä2799
Liittynyt6.9.2005

Miksi geeneillä on niin kummat nimet?

"Ihmisellä on arviolta 80 000 geeniä, joita tunnistetaan kilvan eri puolilla maailmaa." Näin tosiaan ajateltiin artikkelin kirjoittamisen aikaan 18 vuotta sitten (1996). Jo vuonna 2001 geenien määräksi arveltiin 30-40.000 ja siitä luku on tullut hiljalleen alas päin. Nykytiedon valossa ihmisellä on geenejä 20-25.000.
Lue kommentti

"Die Theorie bestimmt was wir beobachten können."(Albert Einstein)

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017