Geenien nimet ovat tutkimusryhmien antamia.

Yleensä nimi on lyhenne yhdestä tai useammasta englanninkielisestä sanasta, jotka kuvaavat geenin tai geenivirheen vaikutusta. Esimerkiksi ihmisen ApoE-geeni tuottaa apolipoproteiini E:tä. Selkärankaisten MHC-geenit tekevät solujen pintaproteiineja (major histocompatibility complex), jotka ovat tärkeitä oman kudoksen tunnistuksessa. Dfd on on banaanikärpäsen geeni, jonka virheellisyys tekee kärpäsen epämuodostuneeksi (deformed). Joskus nimi annetaan toisen eliön vastaavan tai sukulaisgeenin mukaan.

Ihmisellä on arviolta 80 000 geeniä, joita tunnistetaan kilvan eri puolilla maailmaa. Päällekkäisyyksien välttämiseksi ihmisgeenien nimilyhenteet vahvistaa kansainvälinen komitea (human genome nomenclature committee).

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 2/1996

Vastaaja:


Leena Palotie


lääketieteellisen genetiikan professori


Kansanterveyslaitos ja Helsingin yliopisto

Chair
Seuraa 
Viestejä2799
Liittynyt6.9.2005

Miksi geeneillä on niin kummat nimet?

"Ihmisellä on arviolta 80 000 geeniä, joita tunnistetaan kilvan eri puolilla maailmaa." Näin tosiaan ajateltiin artikkelin kirjoittamisen aikaan 18 vuotta sitten (1996). Jo vuonna 2001 geenien määräksi arveltiin 30-40.000 ja siitä luku on tullut hiljalleen alas päin. Nykytiedon valossa ihmisellä on geenejä 20-25.000.
Lue kommentti

"Die Theorie bestimmt was wir beobachten können."(Albert Einstein)

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018