Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2012

Nykysuomen housut on normaalina substantiivina ainoastaan monikossa esiintyvä sana, jonka monikollisuus selittyy vaatekappaleen historiasta.

Housut ovat kehittyneet kahdesta erillisestä putkimaisesta kappaleesta, jotka on sukan tapaan vedetty verhoamaan sääriä. Housut syntyivät, kun kappaleet ommeltiin yläpäästä yhteen. Itse sana on lainaa muinaisruotsin sanasta hosa, joka on samaa juurta kuin nykyenglannin letkua merkitsevä hose. Yhdyssanojen osana housu voi esiintyä myös yksikkömuotoisena (housupuku, jänishousu).

Ikivanhan suomalais-ugrilaisen perinteen mukaan suomessa ja sen sukukielissä käytetään parillisista ruumiinosista yksikköä, kun on kyse niiden pukineista. Lapaset ja hansikkaat puetaan siis käteen, sukat ja housut jalkaan, vaikka kaikkia olisi kaksin kappalein.

Ruumiinosiin ja niiden pukineisiin liittyy vielä sekin erikoisuus, että puettavan ruumiinosan nimitys on sisäpaikallissijassa, vaikka pukine tulee sen ulkopinnalle, esimerkiksi sukka vedetään jalkaan ja hattu pannaan päähän, vaikka kirjaimellisesti ottaen jalka pannaan sukkaan ja pää hattuun.

Suomalais-ugrilaiset voivat hämmästyttää indoeurooppalaisia naapureitaan myös sillä, että lukusanojenkin yhteydessä käytetään yksikköä, vaikka selvästi on puhe monesta: kaksi karhua, viidellä koiralla jne.

Vastaaja:


Kaisa Häkkinen


suomen kielen professori


Turun yliopisto

Prossimo Treno
Seuraa 
Viestejä1375
Liittynyt26.3.2006

Miksi housut laitetaan jalkaan eikä housua jalkoihin?

Lainaus: Miksi housut laitetaan jalkaan eikä housua jalkoihin? Järkevä ihminen kysyisi miksei laiteta jalkaa/jalkoja housuihin. Niin ainakin meillä päin tehdään.
Lue kommentti

TOIJALA. Katse josta huomaa toisen olevan aivan liian päissään, jotta hän ymmärtäisi mitään mitä hänelle on sanottu viimeisen 20 min. aikana. "Junassa yritin puhua hänelle, mutta hän oli jo toijalassa." — Antti Hyry (Kokkilan kakkakääpiö, Hömpönkeinaa, Hirvi Akuniemi, Artsiitti Höti Pörtsiitti)

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018