Etunimien antamista ovat niin meillä kuin muualla säädelleet muoti ja tavat.

Alkuaan lapselle annettiin yksi nimi suvun vanhempien jäsenten mukaan. Niinpä nimivalikoima pysyi vuosisadat suppeana ja siihen kuului lähes yksinomaan pyhimysnimiä ja raamatullisia nimiä.   

Kahden etunimen muoti levisi Saksasta Tanskaan ja Ruotsiin 1600-luvulla ja Suomeen 1700-luvulla. Tapa rajoittui aluksi ylhäisön piiriin, mistä hyviä esimerkkejä ovat Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa Adolf ja kuningatar Ulriika Eleonoora.

Uusi tyyli pysyi pitkään vain ylimmän yhteiskuntaluokan käytössä. 1700-luvun lopun Tanskasta tiedetään, että aateliston, papiston ja porvariston piirissä kaksinimisyys oli aivan yleistä, kun taas talonpoikaisväestöstä ainoastaan viidellä  prosentilla oli kaksi etunimeä. Samassa järjestyksessä kaksinimisyyteen siirryttiin Suomessakin.

Meillä tapa omaksuttiin ensin ruotsinkielisellä länsirannikolla, mistä se levisi hitaasti itään ja pohjoiseen. Esimerkiksi 1880-luvulla Uudenmaan naisista vain 10 prosenttia oli yksinimisiä, mutta Viipurin läänin naisista 70 prosenttia.
Ihmisten nimet ovat aina heijastaneet aate- ja kulttuurivirtauksia sekä arvostuksia ja ihanteita.

Suomeen 1800-luvulla saapuneet kansallisromanttiset aatteet ja vuosisadan lopun suomalaiskansalliset pyrkimykset ilmenivät myös uusina etuniminä. Suvun perinnenimiä voitiin käyttää toisena etunimenä, mutta ensimmäinen nimi valittiin ajan muodin ja vanhempien mieltymysten mukaan. Seuraavassa vaiheessa toinenkin etunimi poimittiin jatkuvasti monipuolistuvasta valikoimasta.

Useamman etunimen käyttö on tätä nykyä vakiintunut tapa. 2000-luvun alussa yhden etunimen sai lapsista vain pari prosenttia.


Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2007

Vastaaja:


Pirjo Mikkonen


tutkija


Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017