Pupu on alunperin lastenkielen sana.

Se tarkoittaa jänistä, jäniksenpoikaa tai kaniinia. Ensimmäinen kirjoitettu tieto pupusta on vuodelta 1787. Sana tunnetaan myös karjalan ja vepsän kielestä. Puputtaminen tarkoittaa puhua epäselvästi, syödä jäniksen tavoin, äännellä kuin jänis. Puputtamisella on erityisesti viitattu lasten kieleen, jolloin sillä tarkoitetaan jatkuvaa saman tavun toistelua. Puputti tarkoittaa jänistä.

Mistä pupu sitten on saanut tällaisen nimen onkin vaikeampi kysymys. Erään teorian mukaan suomalaiset olisivat luulleet helmipöllön soidinlaulua, pu-pu-pu-pu jäniksen ääntelyksi ja termi olisi peräisin tästä. Tämän puolesta puhuu se, että puputtamisella viitataan jäniksen ääntelyyn. Toinen vaihtoehto on, että puputtamisella on alunperin tarkoitettu mitä tahansa mekaanista ja toistuvaa asiaa, kuten lasten jokeltelua. Mikäpä olisi silloin parempi sana kuvaamaan porkkanaa syövän jäniksen moottoriturpaa kuin puputtaminen. Lopullinen vastaus taitaa jäädä arvoitukseksi.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2002

Vastaaja:


Satu Tanner


tutkija


Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Miksi jänistä kutsutaan pupuksi?

Onko jokaisen eläimen nimi välttämättä johdettava sen tavasta äännellä ? Miksei puputtaminen voisi yksinkertaisesti tarkoittaa sitä että syö "puputtaen", siis nopeasti ja näykkien kuten jyrsijät? Eihän esim. lehmä huutele ympäriinsä että leh leh tai lehmä lehmä, tosin lastenkielinen "ammu" jo toki tuleekin lähemmäksi sen ääntelyä. Kissakin oudoksuttaa jos sen pitäisi tulla ääntelystä, mutta ehkäpä vihaisen kissan sähinä on alkuperänä, kissssssa. Egyptiläiset kaiketi kohtelivat kissojaan...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018