Puuro kuuluu leivän ohella suomalaisten pitoruokien vanhimpaan kerrostumaan. Tavallisesti joulu- ja pitopuuro tehtiin ohrasta tai rukiista, eli niistä kotoisista viljalajeista, joita useimmilla oli omassa aitassa. Riisipuuro tuli tutuksi vasta runsaat sata vuotta sitten. Riisit ostettiin kaupasta ja puuro haudutettiin maitoon, kun tavalliset viljapuurot sekoitettiin pelkkään veteen.

Teuvo Pakkalan novelli ”Syntinen joulupuuro” vuodelta 1895 kertoo liikuttavan tarinan pienestä orvosta Elsasta, joka mielii jouluksi riisipuuroa. Pikkutytön muistoissa riisipuuro liittyy jouluun, jolloin isä vielä eli ja vietti joulua perheen kanssa. ”Pitää se kotonakin yksi joulupuuro syödä”, Elsan merimiesisä oli tuuminut. Elsan muistikuvissa äiti seisoo hellan ääressä ja ammentaa padasta valkeata puuroa, riisiryynipuuroa. Tuon onnellisen joulun jälkeen isä hukkui, eikä Elsalla ja äidillä ollut joulupuuroa. Ei ollut varaa.

Pakkala kuvaa hienosti orpotytön ikävää, mutta kertomuksesta kuvastuu sekin, miten kallista ja arvostettua herkkua riisipuuro oli Suomessa vuosisata sitten. Riisipuuro on tyypillinen esimerkki ruoasta, joka on tasaisesti menettänyt arvostustaan laskeutuessaan sosiaalisesti alemmaksi. Keskiajan hovien eksoottinen herkku on nykyisin vaatimatonta aamiaisruokaa – paitsi tietenkin jouluna, jolloin se juhlaruokana kokee äkillisen arvonnousun.

Vastaaja:
Sirpa Karjalainen
kansatieteilijä
Kilpisjärvi

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2004