Jos kyse on keskimääräisistä kansalaisista, useimmista juokseminen alkaa puolen tunnin kuluttua tuntua pahalta – sikäli kuin juoksu niin pitkään edes onnistuu.

Kysymyksessä tarkoitettaneen siis hyväkuntoisia juoksun harrastajia.

Eräs syy optimaalisen fiiliksen syntymiseen viipeellä on mekaanisfysiologinen. Vaatii aikansa, että kudokset lämpenevät, hikoilu alkaa toimia ja hengitys- ja verenkiertoelimistö mukautuvat lisääntyneeseen rasitukseen. Kun saavutetaan tasapaino, meno tuntuu sujuvan kuin itsestään, mikä jo sinänsä riittää synnyttämään positiivisen kokemuksen. Juoksijat myös tietävät intuitiivisesti, kuinka tärkeä osuus rytmillä on. Juoksija löytää optimaalisen rytmin nimenomaan silloin, kun elimistö kokonaisuudessaan on saavuttanut tasapainotilan. Juuri silloin syntyy tunne, että tätä voisi jatkaa loputtomiin. Tässä mielessä juoksu ja tanssi ovat samankaltaisia.

Fyysinen aktiivisuus kiihdyttää myös aivojen dopamiinijärjestelmää. Se puolestaan vaikuttaa suoraan mielihyväkeskuksen toimintaan ja lisää endorfiinin, elimistön oman morfiinin kaltaisen hormonin, erittymistä aivolisäkkeestä. Kun sen pitoisuus kasvaa, syntyy euforinen mielihyvän tunne.

On esitetty, että juoksijan tietoisuus, eli tunne siitä, mitä juuri nyt tapahtuu, on ehyimmillään fysiologisen tasapainon vallitessa. Parhaaltakin juoksijalta alkavat kuitenkin voimat ennen pitkää huveta ja huomio kiinnittyy myös negatiivisiin seikkoihin, kuten pohkeen aristamiseen tai kantapään hiertämiseen. Pian taivaallinen tunnetila häiriytyy tihenevästi ja mielihyvä hiipuu samassa suhteessa. Elimistön omat entsyymit hajottavat endorfiininkin nopeasti.


Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2007

Vastaaja:


Seppo Soinila


neurologian professori


Helsingin yliopistollinen keskussairaala

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017