Tuntemiamme perusmakuja on viisi: makea, suolainen, hapan, karvas, ja umami.

Kysyjä ihmettelee, miksi esimerkiksi lihaisan umamin ja makean yhdistelmä ei miellytä, vaikka hän pitää molemmista. Samalla tavoin joku voi tykätä niin suolaisesta mausta kuin mansikankin "mausta" – joka itse asiassa on nenänielun välittämä hajuaistimus – mutta niiden yhdistelmä tökkii.

Nykytiedon paras selitys tuntemuksille on, että ruokakulttuuriin varttuessamme opimme, millaiset aistimukset kuuluvat yhteen. Samasta syystä meitä ei innosta sininen mansikkamehu. Jokin ei täsmää, kun vertaamme poikkeavaa väriä tai makua aivoihimme tallentuneeseen käsitykseen.

Vastaajana Hely Tuorila, elintarviketeknologian professori, elintarvike- ja ympäristötieteiden laitos, Helsingin yliopisto 

Vastaaja:


Hely Tuorila


elintarviketeknologian professori


elintarvike- ja ympäristötieteiden laitos, Helsingin yliopisto

jussipussi
Seuraa 
Viestejä36433
Liittynyt6.12.2009

Miksi kaksi hyvää makua eivät yhdessä maistu hyvältä?

Julius 13.04.2015 klo 19:51 Ketsuppi tappaa kaikki muut maut! Kokeilkaapa tuoreita (tai nyt talvella pakastettuja) mansikoita ja mustapippurijauhetta hieman niiden päälle. Maistuu aivan... Enpä sanokaan, maistakaa. Triviaa mukaan. Pippureista käytetään mausteeksi sen marjat. Pippureiden maku on sitä voimakkaampi, mitä kypsempi sen marja on. Musta- valko- ja viherpippurit ovat kaikki saman intialaisen pippuriköynnöksen marjahedelmiä. http://www.maku.fi/artikkelit/maustekoulu-pippurit Melkein...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018