Kirkkaasta valosta aivastelevia ihmisiä on aika paljon – eri tutkimusten mukaan jopa 18–35 prosenttia väestöstä.

Kyseessä on periytyvä ominaisuus. Aivastelua ei aiheuta valon tietty aallonpituus, vaan valon voimakkuuden vaihtelu. Hävittäjälentäjillä tehdyt kokeet osoittavat, ettei esimerkiksi aurinkolasien käyttö estä aivastelua.

Aivastelun mekanismista on esitetty monia eri teorioita. Ilmeisesti kyseessä on eräänlainen yleisreaktio. Voimakas valo aiheuttaa keskushermostossa reaktion, joka parasympaattisen hermoston kautta välittyy kasvojen voimakkaasti hermoitetuille alueille, kuten silmiin ja nenään. Seurauksena silmiin kerääntyy kyynelnestettä ja nenän tukkoisuus ja kutina lisääntyy, mistä aivastelukin johtuu. Ilmiöstä voi etsiä lisätietoja esimerkiksi internetistä sen lääketieteellisellä nimellä, photic sneeze reflex.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2002

Vastaaja:


Maija Hytönen


erikoislääkäri


HYKS, Korva-, nenä ja kurkkutautien klinikka

Raspu
Seuraa 
Viestejä12801
Liittynyt12.7.2010

Miksi kirkas valo aivastuttaa?

DedMoroz 08.04.2015 klo 16:27 Mä olisin veikannu 18-35 %. Ja joo, olen huomannut varsin omituisiksi kääntyneitä juttuja taiton ym. puolesta. Ei ole mennyt ihan pulkkaan pojilla jutut. Sattaapi olla muuten toi viiva. Joku siinä vanhojen artikkeleiden lukemisessa ja-tai uudessa tietokanta konversiossa nyt on menny pieleen. Nörtit varmaan osaa sanoa mikä.
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018