Kirkkaasta valosta aivastelevia ihmisiä on aika paljon – eri tutkimusten mukaan jopa 18–35 prosenttia väestöstä.

Kyseessä on periytyvä ominaisuus. Aivastelua ei aiheuta valon tietty aallonpituus, vaan valon voimakkuuden vaihtelu. Hävittäjälentäjillä tehdyt kokeet osoittavat, ettei esimerkiksi aurinkolasien käyttö estä aivastelua.

Aivastelun mekanismista on esitetty monia eri teorioita. Ilmeisesti kyseessä on eräänlainen yleisreaktio. Voimakas valo aiheuttaa keskushermostossa reaktion, joka parasympaattisen hermoston kautta välittyy kasvojen voimakkaasti hermoitetuille alueille, kuten silmiin ja nenään. Seurauksena silmiin kerääntyy kyynelnestettä ja nenän tukkoisuus ja kutina lisääntyy, mistä aivastelukin johtuu. Ilmiöstä voi etsiä lisätietoja esimerkiksi internetistä sen lääketieteellisellä nimellä, photic sneeze reflex.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2002

Vastaaja:


Maija Hytönen


erikoislääkäri


HYKS, Korva-, nenä ja kurkkutautien klinikka

Raspu
Seuraa 
Viestejä13878
Liittynyt12.7.2010

Miksi kirkas valo aivastuttaa?

DedMoroz 08.04.2015 klo 16:27 Mä olisin veikannu 18-35 %. Ja joo, olen huomannut varsin omituisiksi kääntyneitä juttuja taiton ym. puolesta. Ei ole mennyt ihan pulkkaan pojilla jutut. Sattaapi olla muuten toi viiva. Joku siinä vanhojen artikkeleiden lukemisessa ja-tai uudessa tietokanta konversiossa nyt on menny pieleen. Nörtit varmaan osaa sanoa mikä.
Lue kommentti

You have to die few times before you really can live.
- Charles Bukowski

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018