Kiven pinta on yleensä täynnä pieniä rosoja ja naarmuja, jotka sirottavat siihen osuvan valon eri suuntiin.

Valoaaltojen kannalta pinta on kuin hienojakoista jauhetta, ja kuten kokemuksesta tiedämme, aine vaalenee, kun se jauhetaan hienoksi.

Märän kiven pinnassa vesi täyttää pienet kolot ja naarmut, jolloin kiven pinta on valon kannalta katsoen sileä. Valo ei enää siroa niin voimakkaasti kuin ennen vaan pikemminkin heijastuu samaan tapaan kuin kiillotetun kiven pinnasta. Siksi väri tulee selvästi esiin, ja usein myös kontrasti syvenee.

Tästä samasta ilmiöstä johtuu sekin, miksi moni on pettynyt tuotuaan etelänmatkalta kauniita kiviä muistoksi: rannalla kastunut kivi on poimittaessa näyttänyt upealta, mutta kuivana piirongin päällä se onkin kuin mikä tahansa kivenmurikka.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2001

Vastaaja:


Martti Lehtinen


yli-intendentti


Helsingin yliopiston kivimuseo