Laskeutuvan matkustajakoneen siivet ovat ympäröivää ilmaa kylmempiä ja siksi jäätyvät helposti.

Ilmassa jo käyneen ja maassa seisovan matkustajakoneen siivet siis todella jäätyvät herkemmin kuin lentävän koneen.
Koneen noustessa ja etääntyessä maasta sen ympärillä oleva ilma kylmenee noin 6,5 astetta kilometriä kohti. Jos maan pinnalla on 15 astetta, kymmenessä kilometrissä, matkustajakoneiden normaalissa lentokorkeudessa, on jo noin 50 astetta pakkasta.

Siivet eivät kuitenkaan kylmene samoihin lukemiin: kymmenessä kilometrissä niiden lämpötila on vain 30 pakkasastetta, eivätkä ne ympäristöä lämpimämpinä pääse jäätymään. Lentäessä siivet nimittäin lämpenevät, koska koneen ja ilman välinen kitka pysäyttää siipien pintaan osuvan ilmavirtauksen. Pysähtyneen virtauksen liike-energia muuttuu lämmöksi, josta osa imeytyy koneen pintaan. Tavallisen suihkukoneen siipien lämpötila voi nousta jopa 20-30 astetta ympäröivää ilmaa korkeammaksi, yli kaksi kertaa ääntä nopeammin liikkuvan Concorden jopa 120-150 astetta korkeammaksi.

Koneen laskeutuessa pakkasasteet säilyvät siivissä, sillä niiden sisässä oleva polttoaine lämpenee hyvin hitaasti. Näin siivistä tulee ympäristöä kylmempiä ja herkästi jäätyviä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 2/1998

Vastaaja:


Seppo Laine


lentotekniikan professori


Teknillinen korkeakoulu

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018