Punaisella on omat tehtävänsä.

Moni on oppinut, että lehdet muuttavat väriään syksyllä, koska lehtivihreä hajoaa ja lehtien sisältämät keltaiset ja punaiset väriaineet tulevat näkyviin. Syksyn väriloisto olisi siis vain oheisilmiö.

Ruska on kuitenkin enemmän kuin kaunista turhuutta. Lehti varta vasten valmistaa helottavia pigmenttejä, vaikka se pian putoaa maahan. Jotain hyötyä väreistä täytyy koitua.

Joidenkin tutkijoiden mielestä syysvärit, eritoten punaiset antosyaanipigmentit, suojaavat liialta valolta. Etenkin kylminä ja kirkkaina päivinä lehtiin voi muodostua runsaasti antosyaaneja. Valosuojaa tarvitsee prosessi, jossa lehti pilkkoo lehtivihreän ja ottaa talteen sen sisältämät yhdisteet, kuten typen. Liika valo häiritsee ravinteiden säilöön panoa.

Tuholainen, älä tule!

Syksyn puna kehittyi ehkä myös varoitukseksi. Väreillä kasvi uhoaa kasvinsyöjille elinvoimastaan ja kyvystään tuottaa puolustusaineita: turha tulla tänne munimaan tai ruokailemaan! Punertumista aiheuttavat antosyaanit esiintyvätkin yhdessä syönniltä suojaavien aineiden kanssa.

Lisätodiste tulee omenatarhoista. Omenapuut eivät enää punastele syksyllä samaan malliin kuin niiden villit esimuodot. Puutarhoissa puut eivät kohtaa samanlaista painetta suojautua tuholaisilta kuin luonnossa. Varoitusväri ei enää ole tarpeen.

Kirvatkin välttelevät punaisia lehtiä. Sen sijaan koivuissa yleinen keltainen vetää kirvoja syksyisin puoleensa. Väri kertoo niille, että lehtisuonissa virtaa ravintoa, kun pilkkoutuneen lehtivihreän jäänteet kulkeutuvat ravinteina pois lehdestä.

Kirvoista ei kuitenkaan aina ole suurta haittaa, muistuttaa soveltavan ekologian professori Jarmo Holopainen Itä-Suomen yliopistosta. Kirvat houkuttavat paikalle myös niitä lypsävät muurahaiset, jotka tekevät selvää monista tuholaisista.

Eurooppa kellertää

Entä miksi Euroopan metsät loistavat syksyllä etupäässä keltaisina, kun Pohjois-Amerikassa hallitsee punainen? Holopainen keksi kollegansa kanssa hakea selitystä jääkaudesta ja vuorista. Amerikan pitkittäisten vuorijonojen ansiosta lajit saattoivat selvitä jääkaudesta etelämpänä ja palata takaisin pohjoiseen, kun jääpeite jälleen vetäytyi. Näin siellä säilyivät puuston ohella tuholaiset, joita puut olivat sopeutuneet varoittamaan punaisella värillään.

Euroopan poikittaiset Alpit hidastivat lajien palaamista pohjoiseen. Useimmat syksyllä punertuvat puulajit ja niiden syöjät katosivat Pohjois-Euroopasta, jolloin jäljelle jäivät enimmäkseen kellastujat.

Vastaaja:


Mikko Puttonen


tiedetoimittaja

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018