Leijonasta tuli ruotsalaisittain leijona vuonna 1642. Kuva: Shutterstock
Leijonasta tuli ruotsalaisittain leijona vuonna 1642. Kuva: Shutterstock

Vastauksen avain saattaa piillä öisellä tähtitaivaalla.

Jalopeura on melko varmasti otettu nykymerkityksessään käyttöön jo keskiajalla, sillä sana esiintyy sekä Mikael Agricolan teoksissa että niistä riippumattomissa samanaikaisissa käsikirjoituksissa. Se ei siis ole Agricolan keksimä uudissana, niin kuin monissa yhteyksissä aiemmin on arveltu.

Agricola kyllä tiesi, ettei kyse ole porosta eikä peurasta, sillä hänen suomentamassaan Uudessa testamentissa vuodelta 1548 on leijonan kuva. Kuitenkin vasta vuoden 1642 raamatunsuomennoksessa käytettiin ruotsalaisperäistä lainasanaa leijona tämän eläimen nimityksenä.

"Jalo" voi murteissa ja vanhassa kirjakielessä tarkoittaa suurikokoista ja "peura" kookasta luonnonvaraista sorkkaeläintä, esimerkiksi poroa, metsäpeuraa tai hirveä.

Kansanrunoudessa jalopeura on tarkoittanut hirveä esimerkiksi säeparissa Hirvi suuri hirtettiin, jalopeura jaksettiin, mutta mitenkään yleisesti tätä sanaa ei käytetty.

Jalopeura olisi siten ollut "suuri sorkkaeläin" eikä suinkaan otus, jolla olisi muita sorkkaeläimiä ylevämpi luonteenlaatu. Lopullista selvyyttä ei kuitenkaan ole siitä, miten tämä nimitys on siirtynyt leijonan nimitykseksi.

Vastauksen avain saattaa piillä öisellä tähtitaivaalla.

”Jalopeura” esiintyy Agricolan rukouskirjassa myös tietyn tähtikuvion ja sitä vastaavan horoskooppimerkin nimityksenä, ja tässä käytössä se on varmasti ollut jo keskiajalla, jolloin tähdistä ennustaminen oli arvostettu tieteenala. Muinaiset suomalaiset eivät olisi tietenkään osanneet nimetä suuren eläimen hahmoista tähtikuviota leijonaksi, vaan he ovat nähneet taivaalla tuttuja eläimiä, hirviä ja peuroja. Mahdollisesti ”jalopeura” on vanha tähtikuvion nimitys, jolle on sivistyksen karttuessa annettu uusi tulkinta.

Vastaajana Kaisa Häkkinen
suomen kielen professori, Turun yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2004

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017