Leijonasta tuli ruotsalaisittain leijona vuonna 1642. Kuva: Shutterstock
Leijonasta tuli ruotsalaisittain leijona vuonna 1642. Kuva: Shutterstock

Vastauksen avain saattaa piillä öisellä tähtitaivaalla.

Jalopeura on melko varmasti otettu nykymerkityksessään käyttöön jo keskiajalla, sillä sana esiintyy sekä Mikael Agricolan teoksissa että niistä riippumattomissa samanaikaisissa käsikirjoituksissa. Se ei siis ole Agricolan keksimä uudissana, niin kuin monissa yhteyksissä aiemmin on arveltu.

Agricola kyllä tiesi, ettei kyse ole porosta eikä peurasta, sillä hänen suomentamassaan Uudessa testamentissa vuodelta 1548 on leijonan kuva. Kuitenkin vasta vuoden 1642 raamatunsuomennoksessa käytettiin ruotsalaisperäistä lainasanaa leijona tämän eläimen nimityksenä.

"Jalo" voi murteissa ja vanhassa kirjakielessä tarkoittaa suurikokoista ja "peura" kookasta luonnonvaraista sorkkaeläintä, esimerkiksi poroa, metsäpeuraa tai hirveä.

Kansanrunoudessa jalopeura on tarkoittanut hirveä esimerkiksi säeparissa Hirvi suuri hirtettiin, jalopeura jaksettiin, mutta mitenkään yleisesti tätä sanaa ei käytetty.

Jalopeura olisi siten ollut "suuri sorkkaeläin" eikä suinkaan otus, jolla olisi muita sorkkaeläimiä ylevämpi luonteenlaatu. Lopullista selvyyttä ei kuitenkaan ole siitä, miten tämä nimitys on siirtynyt leijonan nimitykseksi.

Vastauksen avain saattaa piillä öisellä tähtitaivaalla.

”Jalopeura” esiintyy Agricolan rukouskirjassa myös tietyn tähtikuvion ja sitä vastaavan horoskooppimerkin nimityksenä, ja tässä käytössä se on varmasti ollut jo keskiajalla, jolloin tähdistä ennustaminen oli arvostettu tieteenala. Muinaiset suomalaiset eivät olisi tietenkään osanneet nimetä suuren eläimen hahmoista tähtikuviota leijonaksi, vaan he ovat nähneet taivaalla tuttuja eläimiä, hirviä ja peuroja. Mahdollisesti ”jalopeura” on vanha tähtikuvion nimitys, jolle on sivistyksen karttuessa annettu uusi tulkinta.

Vastaajana Kaisa Häkkinen
suomen kielen professori, Turun yliopisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2004