Toukokuun väri on koivikoiden raikas vaaleanvihreä.

Mistä hiirenkorvat saavat sävynsä?

Koulussa on opittu, että puiden lehdet ovat vihreitä, koska kasvien yhteyttäjät eli viherhiukkaset ovat vihreitä.

– Ratkaisevaa on viherhiukkasten lehtivihreä eli klorofylli. Se vastaa lehtien väristä, sanoo Turun yliopiston kasvitieteen professori Eva-Mari Aro.

Klorofylli on iso orgaaninen molekyyli, jonka keskuksessa on magnesiumatomi. Magnesium on metallina kirkkaan hopeanvalkoinen, mutta klorofyllin osana se toimii toisin. Klorofyllin magnesium on tärkeä vihreän värin kannalta. Jos se tipahtaa pois, väri muuttuu harmaaksi.

– Koko klorofyllimolekyylin rakenne ratkaisee. Se on rengasmainen. Tämä molekyyli kokonaisuutena imee eli absorboi sinistä ja punaista mutta ei vihreää valoa, Aro selittää. Väri, jonka kasvit heijastavat auringonvalosta luonnossaliikkujan verkkokalvolle, kertoo, että tätä kaistaa näkyvän valon kirjosta ne eivät pysty käyttämään.

Hemoglobiinissa sama rakenne

Yhteyttämisessä syntyy happea ja kemial­lista energiaa. Vastakkaisessa prosessissa, soluhengityksessä, taas tarvitaan happea. Veressä happea kuljettaa hemoglobiini, joka muistuttaa rakenteeltaan klorofyllimolekyyliä. Siinä keskusatomina on rauta-atomi, jonka ansiosta veri on punaista.

Samanlainen molekyyli on myös punaisessa lihassa. Lihassoluille tarjoilee happea myoglobiini, jonka keskusatomina on hemoglobiinin tapaan rauta-atomi.

Klorofylli käyttää punaista valoa

Klorofyllin toiminta on kuitenkin erilaista kuin hemoglobiinin. Se absorboi eli imee valoa, joka samalla virittää elektronin. Yhteyttämisessä kasvien pigmenttisysteemien on kyettävä sekä tähän valon keruuseen että veden hajottamiseen vedyksi ja hapeksi.

– Klorofylli pystyy vaadittavaan valokemiaan, ja yhteyttävien organismien peruspigmentti on klorofylli, Aro sanoo.

Voisiko meillä olla puita, jotka yhteyttävät hehkuvan punaisilla lehdillä? Meressä elää leviä, jotka tekevät niin. Syvänmeren levät ovat sopeuttaneet valohaavipigmenttinsä sellaisiksi, että ne absorboivat parhaiten syvälle pääsevää valoa, joka on sinistä ja vihreää. Siksi ne ovat itse väriltään punaisia.

– Klorofylli käyttää valokemiaan juuri punaista valoa. Se absorboi myös sinistä, mutta sinisen valon energiasta osa häviää lämpönä, Aro kertoo. Punaista pois heijastavat puiden lehdet eivät siis olisi tehokkaita yhteyttäjiä.

Kun puut hehkuvat punaista ruska-aikaan, yhteyttäminen on päättynyt ja lehtivihreä poistunut lehdistä. Silloin pääsevät esiin kasvin muut pigmentit, esimerkiksi erilaiset karotenoidit. Ne ovat ovat keltaisia, oransseja ja punaisia.

Klorofylli lisääntyy, vihreys syventyy

Alkukesästä Suomen koivut loistavat heleän vihreinä, ja monien mielestä luonto on silloin kauneimmillaan. Keskikesän sävy on tummanvihreä. Tummuvatko klorofyllit kesän mittaan?

Eivät sentään. Värin muuttuminen heleästä tummemmaksi johtuu osaksi siitä, että klorofylli lisääntyy. Toinen syy on lehtien paksuuntuminen ja pintakerroksen eli niin sanotun kutikulan vahvistuminen.

Marko Hamilo on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2013

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018