Karjalainen yltää Suomen yleisimpien sukunimien listalla sijalle 25. Kuva: Ville Männikkö
Karjalainen yltää Suomen yleisimpien sukunimien listalla sijalle 25. Kuva: Ville Männikkö

Runsauteen on kaksi perussyytä.

Pohjimmaisena on vanha perinne. Johtimella -nen muodostettiin jo kantasuomalaisena aikana substantiiveja ja adjektiiveja, joita tarpeen mukaan käytettiin niminä tai lisäniminä erottelu- ja kuvailutarkoituksissa ja syntyperästä tai kotipaikasta kertomassa. Esimerkiksi Ilmarinen ja Lintunen voivat periaatteessa olla tuhansia vuosia vanhoja.

Sukunimet tulivat Suomessa pakollisiksi niinkin myöhään kuin 1921, mutta Itä-Suomessa on käytetty -nen-johtimella muodostettavia, suvussa periytyviä lisänimiä todistettavasti keskiajalta lähtien. Niiden perusosana saattoi olla suvun kantaisänä pidetyn henkilön nimi, ja usein ne ymmärrettiin nimenomaan miesten nimiksi. Jos esimerkiksi Pekka Karhusella oli tytär Liisa, häntä nimitettiin Liisa Karhuttareksi, ei Karhuseksi.

Toinen keskeinen syy -nen-loppuisten sukunimien yleisyyteen on 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kukoistanut kansallisuusaate ja siihen liittynyt nimien suomalaistamisliike. Kun sukunimien käyttöä alettiin pitää välttämättömänä ja nimien haluttiin olevan nimenomaan suomenkielisiä, oli nimisysteemin aukkoa paikattava muodostamalla runsain määrin aivan uusia sukunimiä tai suomentamalla tai mukailemalla suomeksi muunkielisiä sukunimiä. Erityisen suosituksi tuli malli, jossa perusosana oli jokin luontoon viittaava sana ja päätteenä perinteinen -nen: Aaltonen, Lahtinen, Nieminen, Virtanen. Näitä ottivat käyttöön monet eri henkilöt ja perheet keskinäisistä sukulaisuussuhteista riippumatta.

Perinpohjainen selvitys suomalaisten sukunimien historiasta on Sirkka Paikkalan väitöskirja Se tavallinen Virtanen (2004).

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vastaajana Kaisa Häkkinen
suomen kielen professori, Turun yliopisto.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2009

Sisältö jatkuu mainoksen alla