Nils Bohr ehdotti 1913 ratkaisuksi elektronien rataenergian kvanttiutumista.

Elektronit voisivat hänen mukaansa olla vain tietyillä radoilla menettämättä energiaansa. Kvanttiumiselle keksittiin selitys paljon myöhemmin, kun aineen kaksijakoinen luonne selvisi.

Elektronit, kuten muukin aine, voivat käyttäytyä tilanteen mukaan joko aaltojen tai hiukkasten tavoin. Bohrin mallin energiatasot vastaavat seisovaa aaltoliikettä ytimen ympärillä. Elektronit tavallaan resonoivat ytimen kanssa samoin kuin tietty säveltaajuus resonoi soittimen kaikukopan kanssa. Näin resonanssissa olevat elektronit pysyvät radallaan. Säteilyä syntyy, kun seisova aaltokuvio rikkoontuu.

Atomitason ilmiöitä tutkiva kvanttimekaniikka kuvaa elektronia aaltofunktiolla, joka kertoo, millä todennäköisyydellä elektroni löytyy tietyllä hetkellä tietystä paikasta. Elektronilla ei siis ole tarkasti määrättyä rataa niin kuin planeetalla. Sisin elektroni voi itse asiassa löytyä jollakin hetkellä ytimen oman aaltofunktion alueelta. Eli elektroni saattaa joskus liippaista ydintä, mutta silloinkaan sitä ei aja sinne eri merkkisiä varauksia toisiaan kohti vetävä voima vaan kvanttimekaniikasta johtuva paikkojen epämääräisyys.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1997

Vastaaja:


Göran Schultz


fysiikan dosentti


Turun yliopisto

SamBody
Seuraa 
Viestejä5934
Liittynyt3.5.2008

Miksi negatiiviset elektronit eivät ajaudu positiiviseen ytimeen?

"Elektronit, kuten muukin aine, voivat käyttäytyä tilanteen mukaan joko aaltojen tai hiukkasten tavoin." Ei hyvää päivää! Dosentti ei ymmärrä peruskäsitteitä: kutsuu aineen rakennuskappaletta aineeksi.
Lue kommentti

http://www.vapaakielivalinta.fi/
http://www.sananvapaudenpuolesta.fi/
Tunnustan poikkeavuuteni: perustan näkemykseni enemmän omaan ajatteluun kuin auktoriteetteihin.

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018