Nils Bohr ehdotti 1913 ratkaisuksi elektronien rataenergian kvanttiutumista.

Elektronit voisivat hänen mukaansa olla vain tietyillä radoilla menettämättä energiaansa. Kvanttiumiselle keksittiin selitys paljon myöhemmin, kun aineen kaksijakoinen luonne selvisi.

Elektronit, kuten muukin aine, voivat käyttäytyä tilanteen mukaan joko aaltojen tai hiukkasten tavoin. Bohrin mallin energiatasot vastaavat seisovaa aaltoliikettä ytimen ympärillä. Elektronit tavallaan resonoivat ytimen kanssa samoin kuin tietty säveltaajuus resonoi soittimen kaikukopan kanssa. Näin resonanssissa olevat elektronit pysyvät radallaan. Säteilyä syntyy, kun seisova aaltokuvio rikkoontuu.

Atomitason ilmiöitä tutkiva kvanttimekaniikka kuvaa elektronia aaltofunktiolla, joka kertoo, millä todennäköisyydellä elektroni löytyy tietyllä hetkellä tietystä paikasta. Elektronilla ei siis ole tarkasti määrättyä rataa niin kuin planeetalla. Sisin elektroni voi itse asiassa löytyä jollakin hetkellä ytimen oman aaltofunktion alueelta. Eli elektroni saattaa joskus liippaista ydintä, mutta silloinkaan sitä ei aja sinne eri merkkisiä varauksia toisiaan kohti vetävä voima vaan kvanttimekaniikasta johtuva paikkojen epämääräisyys.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1997

Vastaaja:


Göran Schultz


fysiikan dosentti


Turun yliopisto

SamBody
Seuraa 
Viestejä5788
Liittynyt3.5.2008

Miksi negatiiviset elektronit eivät ajaudu positiiviseen ytimeen?

"Elektronit, kuten muukin aine, voivat käyttäytyä tilanteen mukaan joko aaltojen tai hiukkasten tavoin." Ei hyvää päivää! Dosentti ei ymmärrä peruskäsitteitä: kutsuu aineen rakennuskappaletta aineeksi.
Lue kommentti

http://www.vapaakielivalinta.fi/
http://www.sananvapaudenpuolesta.fi/
Tunnustan poikkeavuuteni: perustan näkemykseni enemmän omaan ajatteluun kuin auktoriteetteihin.

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017