Palaminen ei lopu, vaikka liekit laantuvat.

Tänäkin kesänä retkeilijä jossain päin Suomea pyyhkii sinapit suupielistään, heittää vettä nuotioon ja jatkaa matkaansa tietämättä, että parin päivän päästä makkaranpaistopaikasta on jäljellä enää hiiltyneitä puunrunkoja ja savuavaa maata. Huonosti sammutetuista nuotioista lähteneet metsäpalot ovat joka kesän vakiouutisia. Viime vuonna Suomessa syttyi 1 111 maastopaloa, joista useampi kuin joka kymmenes oli lähtöisin grillistä tai nuo­tiosta. Miksi nuotion sammuttaminen epäonnistuu niin usein?

Vastaus löytyy palofysiikasta. Puu ja muut kuitumaiset aineet palavat kahdella eri tavalla, kytöpalona hehkumalla ja liekkipalona. Liekkipalon päättyminen on helppo todeta tulenlieskojen sammumisesta, mutta näkyvien liekkien katoaminen ei vielä tarkoita, että palamisreaktio olisi ohi.

Tuhka suojaa kekäleitä

Palamiseen tarvitaan happea, palavaa ainetta ja riittävän korkea lämpötila. Liekkipalo vaatii näiden lisäksi katkeamattoman ketjureaktion. Vaikka ketjureaktion saisikin katkaistua ja liekit sammutettua, kytöpalo jatkuu niin kauan kuin palamisen kolme perusedellytystä täyttyvät. Kytöpalo tuottaa lämpöä, ja kun lämpötila ko­hoaa tarpeeksi korkeaksi, liekkipalo voi alkaa uudestaan.

Sitkeimmillään kytöpalo voi pysyä yllä nuotionpohjassa jopa kahdesta kolmeen vuorokautta. Pitkä kytemisaika selittyy osaltaan tuhkan ominaisuuksilla. Puusta syntyvä tuhka on hyvin eristävää, mikä auttaa kekäleitä säilymään roihahdusvalmiudessa. Kun tuuli puhaltaa tuhkat lentoon, happiannos piristää kekäleitä ja liekkipalo on valmis syttymään.

Samasta syystä myös pari päivää seissyt kanneton tuhkaämpäri tai luukku auki jätetty saunanpesä voi roihahtaa uudestaan omia aikojaan. Ennen tulitikkuja ilmiötä käytettiin hyväksi peittelemällä hiillos tuhkalla iltaisin, jotta tuli saatiin aamulla syttymään pelkällä puhalluksella.

Tukahduta tai jäähdytä

Nuotio sammuu siis oikeasti vasta, kun kytöpalolta viedään edellytykset. Käytännössä tämä onnistuu joko laskemalla lämpötila alle palamispisteen tai eristämällä nuotionpohja hapesta. Retkeilijälle tutuista sammutuskeinoista vesi nojautuu jäähdyttämiseen ja hiekalla peittäminen pääosin tukahduttamiseen. Jauhesammutin häviää puun sammuttamisessa hiekalle ja vedelle, sillä se on suunniteltu katkaisemaan vain liekkipalon ketjureaktio, eivätkä sen viilentävät ja tukahduttavat vaikutukset riitä kytöpalon taltuttamiseen.

Kytöpalon voi todeta sammuneen, kun punaisena hehkuvia kekäleitä ei enää näy. Tosin jos tuuli käy sopivasti, vielä alle sata-asteisetkin kekäleet voivat alkaa hehkua uudestaan. Vettä pitää käytännössä kaataa niin kauan, että sihaustakaan ei enää kuulu eikä höyryä nouse. Jäähdytys on onnistunut, jos nuotionpohjaa kärsii kosketella paljaalla kädellä.

Jos näpit palavat, retkeilijä voi lohduttautua sillä, että sormenpäiden iho uusiutuu nopeammin kuin ympäröivä metsäekosysteemi. Ja sammutusvedellä voi jäähdyttää myös palovammoja.

Johanna Junttila on Tiede-lehden toimittaja.

 Asiantuntijoina Suomen pelastusalan keskusjärjestön turvallisuuspäällikkö Ilpo Leino, Kuopion pelastusopiston vanhempi opettaja Jani Jämsä ja Pelastusopiston suunnittelija Johannes Ketola.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2013.

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018