Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Pääsiäinen ei ollut alun perin Jeesuksen ylösnousemisen merkkipäivä, vaan juutalaiset viettivät pääsiäistä jo paljon ennen ajanlaskumme alkua.

Vanhan testamentin toisessa Mooseksen kirjassa asetetaan pääsiäinen ”ikuiseksi säädökseksi” sen muistoksi, että Herra johdatti israelilaiset pois Egyptin vankeudesta. Vanhassa testamentissa on myös alkuperäinen kaava pääsiäisen laskemiseen: kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun päivä. Juutalaisilla pääsiäinen voi olla mikä viikonpäivä tahansa.

 Jeesuksen kuoleman jälkeen kristityt antoivat pää­siäisjuhlalle uuden merkityksen. Sitä ruvettiin viettämään ristinkuoleman ja ylösnousemisen juhlana. Koska Jeesuksen kuolinvuonna pääsiäispäivä sattui sunnuntaille, kristityt halusivat sovittaa oman pääsiäisensä aina sunnuntaiksi − ja näin tehdä myös pesäeroa juutalaiseen pääsiäiseen. Asiasta väännettiin kättä parisataa vuotta, ennen kuin Nikean kirkolliskokous vuonna 325 hyväksyi nykyisen käytännön: pääsiäispäivä on maaliskuun 21. päivää seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai.

Vastaaja:


Heikki Oja


professori


Helsingin yliopiston almanakkatoimisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018