Porkkanan syötävä osa on pääjuuren tyvi, ja juuren luontainen kasvusuunta on alaspäin.

Juuri painuu maan vetovoimaa kohti, koska juurenkärjen kasvusoluissa on eräänlaisia tasapainokiviä – vähän samaan tapaan kuin ihmisen sisäkorvan tasapainoelimessä.

Juurenkärjen solut lisääntyvät ja muodostavat erilaistuneita juurisolukoita koko kasvin eliniän, sillä kärjen, ns. Hunnun, solukko on erilaistumatonta, kuten alkiossa. Hunnun soluissa on irrallisia tärkkelysjyväsiä. Jos kasvia esimerkiksi töytäistään niin, että juuri kallistuu, painovoima pudottaa tärkkelysjyväset solun alimmaksi jäävälle puolelle. Siellä ne virittävät säätelysignaaleja, jotka johtavat senpuoleisen soluseinän kasvuun. Juuren kärki alkaa taas kasvaa suoraan alaspäin; aloituskohtaan jää mutka.

Kasvi pystyy siis aistimaan ulkoisia muutoksia ja liikkumaan niiden perusteella. Tutumpi esimerkki lienee huonekasvien lehtien kääntyminen kirkkainta valoa kohti. Valoon suuntautumisen mekanismi tunnetaan kuitenkin huonommin kuin painovoiman vaikutus. Kasvi reagoi vahvimmin siniseen valoon, mutta tätä vastaanottavien molekyylien rakennetta ja sijaintia solussa ei ole vielä selvitetty. Valosignaalin tiedetään kuitenkin aiheuttavan auksiini-kasvihormonin kertymistä verson varjopuolelle. Tämä edistää siellä olevien solujen pituuskasvua, jolloin kasvi kasvamalla taipuu kohti valoa. Auksiini on myös mukana säätelemässä juuren reaktiota painovoimaan.

Kasvin juuri hakeutuu varmasti myös tiettyjä kosteus-, ravinne- ja happamuusoloja kohti, mutta tästä tarvittaisiin lisätutkimuksia. Sienillä asia tunnetaan paremmin: sienirihman tiedetään kasvavan suuremman ravinnepitoisuuden suuntaan.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 4/1998

Vastaaja:


Marjatta Raudaskoski


Kasvifysiologian professori


Helsingin yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018