Nykykoneissa ikkunaa ei välttämättä tarvittaisi. Kuva: Wikimedia Commonss
Nykykoneissa ikkunaa ei välttämättä tarvittaisi. Kuva: Wikimedia Commonss

Käyttäjä ei avaa luukkua epähuomios­sa, kun rummussa on vettä.

Edestä täytettävien pyykinpesukoneiden täyttöluukussa on kautta vuosikymmenten ollut lasi-ikkuna, josta pyykkäri on nähnyt, miten paljon koneessa on vettä suhteessa pyykkimäärään, miten pesuaineen annostelu on onnistunut, miten pesu on edennyt ja milloin ohjelma on päättynyt.

Nykykoneissa automatiikka tekee tämän kaiken pyykkärin puolesta. Siksi luukulla ei ole pesuprosessin kannalta enää samanlaista merkitystä.

Käytännön hyötyä luukun ikkunasta on silloin, jos koneen ohjelma päättyy niin, että pyykki jää viimeiseen huuhteluveteen. Näin voi olla joissakin villa-, hieno- ja erikoispesuohjelmissa.

Käyttäjä ei silloin avaa luukkua epähuomios­sa, kun rummussa on vettä. Tosin lähes kaikki uudet koneet käyttävät todella vähän vettä, ja toisaalta niissä oleva turvatekniikka estää edestä täytettävän koneen luukkua aukeamasta, ennen kuin vesi on pumpattu pois.

Ikkunasta on hyötyä myös, jos valkoisen pyykin joukkoon on eksynyt esimerkiksi punainen sukka. Silloin pesuohjelman voi keskeyttää ennen pyykin värjäytymistä.

Vastaaja:
Tarja Marjomaa
tutkija, Työtehoseura

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2013

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Miksi pyykinpesu-koneessa on ikkuna?

Jäärä 18.09.2014 klo 12:38 Rousseau 17.09.2014 klo 11:47 Heh, mutta jos peset valkopyykkiä , niin et silloin tunge sekaan niitä vaatteita joihin sukka voisi piiloutua. Valkopyykkihän tarkoittanee näet liinavaatteita. Mutta kuka nykyään sitäkään ostaa valkoisena? Täkkejä toki nykyään tehdään nimenomaan valkoisena kun kuulema sellaisen kanssa värillinen pussilakana näyttää paremmalta (alta ei kuulla häiritsevästi kuviot läpi). Mutta kun täkkiä alkaa pesemään, niin sehän on niin iso rutku että sen...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018