Hiihdettäessä suksen pohjan ja lumen väliin syntyy kitka, jonka tuottama lämpöenergia sulattaa liukupintojen väliin vesikalvon.

Suksen luisto on pitkälti kiinni tämän vesikalvon rakenteesta.

Kovalla pakkasella kitkalämpö ei riitä sulattamaan lumikiteitä, eikä vesikalvoa muodostu lainkaan. Tuloksena kaksi kiinteää pintaa hankaa toisiaan vasten, joten kitka on suuri ja luisto heikko. Suojasäällä suksen pohjan ja lumen välinen vesikalvo taas pysyy yhtenäisenä. Nesteen sisäisestä kitkasta johtuen hiihtäjä tuntee ladun ikään kuin imevän suksia, ja meno on raskasta. Sen sijaan pikkupakkasella vesikalvo on katkonainen, mikä toimii tehokkaana voiteluaineena ja parantaa luistoa.

Hiihtäjä voi vaikuttaa luistoon kemiallisilla aineilla. Ihanteellisen kelivoitelun tavoitteena on synnyttää suksen ja lumen väliin katkonainen vesikalvo luistoa parantamaan.

Kovalla pakkasella kitkaa voidaan pienentää parafiinivoiteella. Parafiinin molekyylit ovat suoria hiilivetyketjuja, jotka muodostavat sileän ja kovan pinnan. Ilman voidetta särmikkäät lumikiteet pääsisivät takertumaan suksenpohjan mikroskooppisiin epätasaisuuksiin ja meno olisi kuin puulaatikon kiskomista asfaltilla. Suojasäällä taas estetään yhtenäisen vesikerroksen syntyä esimerkiksi fluorivoiteilla. Fluorivoiteet hylkivät vettä, joten ylimääräinen neste poistuu suksen alta.


Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2007

Vastaaja:


Esa Puukilainen


tutkija


Joensuun yliopisto