Hiihdettäessä suksen pohjan ja lumen väliin syntyy kitka, jonka tuottama lämpöenergia sulattaa liukupintojen väliin vesikalvon.

Suksen luisto on pitkälti kiinni tämän vesikalvon rakenteesta.

Kovalla pakkasella kitkalämpö ei riitä sulattamaan lumikiteitä, eikä vesikalvoa muodostu lainkaan. Tuloksena kaksi kiinteää pintaa hankaa toisiaan vasten, joten kitka on suuri ja luisto heikko. Suojasäällä suksen pohjan ja lumen välinen vesikalvo taas pysyy yhtenäisenä. Nesteen sisäisestä kitkasta johtuen hiihtäjä tuntee ladun ikään kuin imevän suksia, ja meno on raskasta. Sen sijaan pikkupakkasella vesikalvo on katkonainen, mikä toimii tehokkaana voiteluaineena ja parantaa luistoa.

Hiihtäjä voi vaikuttaa luistoon kemiallisilla aineilla. Ihanteellisen kelivoitelun tavoitteena on synnyttää suksen ja lumen väliin katkonainen vesikalvo luistoa parantamaan.

Kovalla pakkasella kitkaa voidaan pienentää parafiinivoiteella. Parafiinin molekyylit ovat suoria hiilivetyketjuja, jotka muodostavat sileän ja kovan pinnan. Ilman voidetta särmikkäät lumikiteet pääsisivät takertumaan suksenpohjan mikroskooppisiin epätasaisuuksiin ja meno olisi kuin puulaatikon kiskomista asfaltilla. Suojasäällä taas estetään yhtenäisen vesikerroksen syntyä esimerkiksi fluorivoiteilla. Fluorivoiteet hylkivät vettä, joten ylimääräinen neste poistuu suksen alta.


Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2007

Vastaaja:


Esa Puukilainen


tutkija


Joensuun yliopisto

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017