Neitomme sai nimen ennen kuin muodot. Kuva: Shutterstock
Neitomme sai nimen ennen kuin muodot. Kuva: Shutterstock

Nimessä kuuluu antiikin oppineiden ääni.

Useilla mailla on sekä omakielinen että ulkopuolisten antama nimi, jotka ovat keskenään eri alkuperää, eikä Suomi ole poikkeus.

Finland on lähtöisin indoeurooppalaisilta naapureilta.

Nimi on muodoltaan yhdyssana, jonka jälkiosa -land tarkoittaa maata. Alkuosalle Fin- on aikojen kuluessa annettu monia eri selityksiä. Sitä on yritetty kytkeä esimerkiksi skandinaaviseen henkilönnimeen Finn, germaaniseen suota merkitsevään sanaan fen, ruotsin adjektiiviin fin ’hieno, kaunis’ ja ruotsin substantiiviin fiende ’vihollinen’.

Melko laajaa kannatusta on saanut oletus, jonka mukaan alkuosa olisi samaa juurta kuin verbi finna ’löytää’. Tämä viittaisi muinaisten suomalaisten elinkeinoihin, joihin olennaisena osana kuului luonnonantimien keräily. Uusimman selityksen mukaan alkuosa olisi skandinaavinen miestä merkitsevä sana finnr, jolla on vanhastaan tarkoitettu sekä saamelaisia että suomalaisia.

Joka tapauksessa kysymyksessä on ainakin parituhatta vuotta vanha nimitys, sillä jo roomalainen historiankirjoittaja Tacitus mainitsee fennit Pohjolan asukkaina. Myös kreikkalaisen Ptolemaioksen maantiede esittelee phinnoi-nimisen kansan ”Scandian saaren” pohjoisosista. Fennit tai finnit on siis tunnettu laajalti Euroopassa ja Euroopan kielissä antiikista alkaen.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2016

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018