Tähtien lepattaminen ei ole sisäistä, vaan niitä vilkuttaa ilmakehän rauhattomuus ja epätasaisuus.


Ilmakehän ajatellaan muodostuvan pienistä elementeistä, joilla on eri tiheys ja eri taitekerroin. Kun elementit liikkuvat nopeasti toistensa suhteen, tähden valon suunta ja voimakkuus muuttuvat. Silmä aistii nämä muutokset tuikkimisena.

Rauhallisessakin ilmakehässä eri aallonpituiset säteet kulkevat hieman eri reittejä. Näin eri värit heikkenevät ja vahvistuvat eri tahtiin. Kun esimerkiksi sininen säde himmenee, tähti näyttää hetken entistä punaisemmalta.

Mitä rauhattomampi ilmakehä, sitä villimpi vipinä tähtitaivaalla. Myös tähden paikka vaikuttaa sen tuikkimiseen: mitä lähempänä horisonttia, sitä suuremman ilmamassan läpi tähden valo tunkeutuu ja sitä enemmän se tuikkii.

Ilmiö on oivallinen tapa erottaa planeetat tähdistä, sillä edelliset vilkkuvat vain vähän. Tämä johtuu planeettojen läheisyydestä: pienestä koostaan huolimatta ne eivät näy täysin pistemäisinä. Siksi ilmakehän liikkeet voivat synnyttää planeetan pinnalle yhtäaikaisesti valomaksimin ja –minimin. Näin kokonaiskirkkaus ei muutu.

M. Minneart neuvoo kirjassaan Maiseman valot ja värit (Ursa 1987) likinäköisiä pyörittämään silmälasejaan tuikkivien tähtien edessä (3-4 kierrosta sekunnissa). Näköaistin hitaudesta johtuen laseihin muodostuu ympyrä, jonka kehällä näkyvät tähden kaikki peräkkäiset värin- ja kirkkaudenvaihtelut. Komea näky, kun tuikkiminen on voimakasta.

Lisätietoa ilmakehän ilmiöistä löytyy Karttusen, Koistisen, Saltikoffin ja Mannerin kirjoittamasta upouudesta teoksesta Ilmakehä ja sää (Ursa 1997).

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1998

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla