Tähtien lepattaminen ei ole sisäistä, vaan niitä vilkuttaa ilmakehän rauhattomuus ja epätasaisuus.


Ilmakehän ajatellaan muodostuvan pienistä elementeistä, joilla on eri tiheys ja eri taitekerroin. Kun elementit liikkuvat nopeasti toistensa suhteen, tähden valon suunta ja voimakkuus muuttuvat. Silmä aistii nämä muutokset tuikkimisena.

Rauhallisessakin ilmakehässä eri aallonpituiset säteet kulkevat hieman eri reittejä. Näin eri värit heikkenevät ja vahvistuvat eri tahtiin. Kun esimerkiksi sininen säde himmenee, tähti näyttää hetken entistä punaisemmalta.

Mitä rauhattomampi ilmakehä, sitä villimpi vipinä tähtitaivaalla. Myös tähden paikka vaikuttaa sen tuikkimiseen: mitä lähempänä horisonttia, sitä suuremman ilmamassan läpi tähden valo tunkeutuu ja sitä enemmän se tuikkii.

Ilmiö on oivallinen tapa erottaa planeetat tähdistä, sillä edelliset vilkkuvat vain vähän. Tämä johtuu planeettojen läheisyydestä: pienestä koostaan huolimatta ne eivät näy täysin pistemäisinä. Siksi ilmakehän liikkeet voivat synnyttää planeetan pinnalle yhtäaikaisesti valomaksimin ja –minimin. Näin kokonaiskirkkaus ei muutu.

M. Minneart neuvoo kirjassaan Maiseman valot ja värit (Ursa 1987) likinäköisiä pyörittämään silmälasejaan tuikkivien tähtien edessä (3-4 kierrosta sekunnissa). Näköaistin hitaudesta johtuen laseihin muodostuu ympyrä, jonka kehällä näkyvät tähden kaikki peräkkäiset värin- ja kirkkaudenvaihtelut. Komea näky, kun tuikkiminen on voimakasta.

Lisätietoa ilmakehän ilmiöistä löytyy Karttusen, Koistisen, Saltikoffin ja Mannerin kirjoittamasta upouudesta teoksesta Ilmakehä ja sää (Ursa 1997).

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1998

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018