Tähtien lepattaminen ei ole sisäistä, vaan niitä vilkuttaa ilmakehän rauhattomuus ja epätasaisuus.


Ilmakehän ajatellaan muodostuvan pienistä elementeistä, joilla on eri tiheys ja eri taitekerroin. Kun elementit liikkuvat nopeasti toistensa suhteen, tähden valon suunta ja voimakkuus muuttuvat. Silmä aistii nämä muutokset tuikkimisena.

Rauhallisessakin ilmakehässä eri aallonpituiset säteet kulkevat hieman eri reittejä. Näin eri värit heikkenevät ja vahvistuvat eri tahtiin. Kun esimerkiksi sininen säde himmenee, tähti näyttää hetken entistä punaisemmalta.

Mitä rauhattomampi ilmakehä, sitä villimpi vipinä tähtitaivaalla. Myös tähden paikka vaikuttaa sen tuikkimiseen: mitä lähempänä horisonttia, sitä suuremman ilmamassan läpi tähden valo tunkeutuu ja sitä enemmän se tuikkii.

Ilmiö on oivallinen tapa erottaa planeetat tähdistä, sillä edelliset vilkkuvat vain vähän. Tämä johtuu planeettojen läheisyydestä: pienestä koostaan huolimatta ne eivät näy täysin pistemäisinä. Siksi ilmakehän liikkeet voivat synnyttää planeetan pinnalle yhtäaikaisesti valomaksimin ja –minimin. Näin kokonaiskirkkaus ei muutu.

M. Minneart neuvoo kirjassaan Maiseman valot ja värit (Ursa 1987) likinäköisiä pyörittämään silmälasejaan tuikkivien tähtien edessä (3-4 kierrosta sekunnissa). Näköaistin hitaudesta johtuen laseihin muodostuu ympyrä, jonka kehällä näkyvät tähden kaikki peräkkäiset värin- ja kirkkaudenvaihtelut. Komea näky, kun tuikkiminen on voimakasta.

Lisätietoa ilmakehän ilmiöistä löytyy Karttusen, Koistisen, Saltikoffin ja Mannerin kirjoittamasta upouudesta teoksesta Ilmakehä ja sää (Ursa 1997).

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1998

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018