Auringon näkyvä valo sisältää kaikkia värejä – paljon keltaista ja vähän muita.

Jollei ilmakehää olisi, tämä meidän oma tähtemme näyttäisi kellertävän valkoiselta ja taivas mustalta.

Kaikki Auringon valo ei kuitenkaan tule perille suoraan, sillä ilmäkehän molekyylit saavat osan siitä matkaamaan eri reittejä. Niin kutsutusta Rayleighin sironnasta voidaan laskea, että näkyvän valon aallonpituutta (0,0004–0,0007 mm) pienemmät hiukkaset, kuten ilmäkehän happi- ja typpimolekyylit, muuttavat valon suuntaa sitä enemmän, mitä lyhytaaltoisempaa eli sinisempää säteily on.

Maan taivas kaartuu sinisenä, koska ilmakehän molekyylit muuttavat Auringon säteilyn sinisen valon reittiä monituisia kertoja niin, että lopulta kaikissa suunnissa hohtaa sininen. Pitkäaaltoiset punaiset ja keltaiset säteet sen sijaan jatkavat lähes suoraan.

Jos ilmakehämme olisi huomattavasti harvempi, sininen säteily ei sirottuisi yhtä tehokkaasti, ja taivas näyttäisi tummemmalta. Jos se taas olisi paljon tiheämpi, kaiken värinen valo ehtisi poukkoilla alkuperäisestä suunnastaan. Mikään väri ei silloin näyttäisi levittäytyneen muita vahvemmin.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2001

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017