Ilmiö on merillä yleinen ja johtuu kumpuamisesta eli virtausten aiheuttamasta viileän veden kohoamisesta pintaan.

Valtamerillä vesi kumpuaa enintään parinsadan metrin syvyydestä, Itämerellä korkeintaan muutamasta kymmenestä metristä.

Tyypillinen kumpuamistilanne syntyy meidän oloissamme, kun tuuli puhaltaa rannikon suuntaisesti ja rannalta katsottuna oikealta vasemmalle. Tällöin maapallon pyörimisliike, joka kääntää virtauksia pohjoisella pallonpuoliskolla oikealle, saa rannikon pintaveden kulkeutumaan avomerelle. Poistuva vesi korvautuu kumpuamisella.

Suomalainen uimaranta viilenee kesäisessä kumpuamisessa erityisen dramaattisesti, jos lämpimän pintaveden alla oleva lämpötilan harppauskerros nousee pintaan. Tällöin pintavesi voi parissa päivässä kylmetä yli kymmenen asteen verran.

Tyypillinen kumpuamisvyöhyke leviää rannikkoa pitkin 30–150 kilometriä ja ulottuu rannasta 5–20 kilometriä ulapalle.Tämä kylmän veden alue näkyy hyvin satelliittikuvissa.

Yleensä kumpuaminen vaikuttaa Itämerellä 1/2–10 päivää. Tilanne ei synny hetkessä, koska meren suuri massa hidastaa liikettä. Esimerkiksi Suomenlahdella tuulen pitää puhaltaa rannikon suuntaisesti ainakin pari päivää yli seitsemän metrin sekuntinopeudella, jotta kumpuaminen alkaa. Kumpuamisen jälkeen virtaukset tasoittavat lämpötilaerot melko pian, mutta tilanteen jäljet näkyvät parikin viikkoa.

Kumpuaminen voi aiheuttaa voimakkaan ja nopean leväkukinnan nostamalla ravinteita pintaan. Itse kumpuamisen aikana pintavesi on liian kylmää levien kasvulle, mutta seuraavana lämpimänä ja tyynenä jakson aikana kukinta roihahtaa. Näin käy Suomenlahdella usein elokuussa, jolloin pinnan ravinteet ovat olleet vähissä ja kumpuamisen edellyttämiä kohtalaisia tuulennopeuksia alkaa esiintyä keskikesän heikkojen tuulien jälkeen.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2007


 

Vastaaja:


Kai Myrberg


geofysiikan dosentti


Merentutkimuslaitos

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017