Kuva: VaStatePark/Wikimedia Commons
Kuva: VaStatePark/Wikimedia Commons

Viileissä vesissä uiminen paleltaa ja lisää siksi virtsaneritystä.

Kylmä vaikuttaa aivoissa hypotalamukseen, joka erittää vähemmän antidiureettista hormonia, ADH:ta. Tämä niin sanottu vesihormoni säätelee elimistön vesitaloutta.

ADH ohjaa munuaisten vedeneritystä ja ratkaisee virtsan määrän. Jos vesihormonin tuotanto estettäisiin täysin, elimistöstä poistuisi helposti 10–20 litraa nestettä vuorokaudessa. Normaalipoistuma on 1–2,5 litraa.

Kylmän tavoin myös jännitys, kofeiini ja oluen hörppiminen lamaavat vesihormonin tuotantoa ja lisäävät virtsan eritystä.

Vastaajana Timo Sane,
sisätautiopin dosentti,Helsingin yliopisto

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä 4/2000

 

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Miksi uinnin jälkeen pissattaa?

En ole kauhean paljoa kyykkykuseskellut elämäni aikana, mutta alettuani viime vuosina tekemään pidempikestoisia luontoretkiä on toisinaan tähänkin toimenpiteeseen pitänyt alentua. Ja kyllä siitä voi melkoinen meteli välillä lähteä, kun sattuu jostain syystä maapohja olemaan sen sorttinen että ääntä lähtee. Vähän kuin esmes rankkasateella kun vettä tulee kuin Est... pers... Tarttis kai etsiä niitä sammalia sitten alleen että on äänenvaimennin.
Lue kommentti
Raspu
Seuraa 
Viestejä12812
Liittynyt12.7.2010

Miksi uinnin jälkeen pissattaa?

Kivikaudella ei ollut pyttyjä joihin "lorottaa". Lorottelut on vasta muutaman vuosikymmen vanha ilmiö sivistysmaissa. Kyykkiminen pusikossa, heinikossa ja suhattelu sammalille tuskin synnyti kovin kummoista ääntä. Yhteiset "kusitauot" on kuitenkin ihan nykyaikainenkin ilmiö. Esim. automatkalla pysähdytään huoltikselle ja kaikki käy kusella. Tuskin kusitauko mikään uusi keksintö on ollut, kun tehtävissä on tullut sopiva rako niin kusella on käyty. Eli kusitauot on määräytynyt toiminnan mukaan,...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018