Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2013

Suomen sanonta mennä höyhensaarille, joka etenkin lapsille puhuttaessa tarkoittaa siirtymistä kauniiden unien ja unel­mien maailmaan, on käännöstä ruotsin vastaavasta ilmauksesta fara till fjäder­holmarna.

Se sisältää leikillisen viittauksen aivan todelliseen paikannimeen, Fjäderholmarnan saariryhmään Tukholman edustalla. Sama sanonta tunnetaan myös tanskan kielessä.

Nukkuminen, höyhenet ja saaret liittyvät yhteen sillä tavoin, että höyheniä on perinteisesti käytetty hienoimpien tyynyjen, peittojen ja patjojen täytteenä, ja parhaita höyheniä on saatu vesilinnuista. Höyheniä ja untuvia on perinteisesti kerätty saaristosta vesilintujen pesistä, joten hyviä keruupaikkoja on monellakin taholla voitu nimittää höyhensaariksi.

Suomen kirjakielessä sanonta on yleistynyt 1800-luvun jälkipuoliskolla mitä ilmeisimmin Zachris Topeliuksen Höyhensaaret-sadun ansiosta. Siinä kuvattiin Höyhensaaria ihanaksi paikaksi, johon kuljettiin Työn kauniin kanavan, Terveyden raittiin vuonon ja Levollisen omantunnon tyynen sataman kautta. Höyhensaarien kerrottiin sijaitsevan meressä jossakin Ruotsin ja Suomen välillä. Merikarttaan niitä ei voinut merkitä, sillä ne painuivat joka aamu kukon laulaessa meren syvyyksiin ja nousivat esiin vasta illalla, kun tähdet alkoivat tuikkia. Ne uiskentelivat keveästi kimmeltävillä aalloilla, ja tämän keveyden vuoksi niitä nimitettiin Höyhensaariksi.

Vastaaja:


Kaisa Häkkinen


suomen kielen professori


Turun yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018