Lepertelylle on tyypillistä tavallista puhetta korkeampi sävel ja äänenpainojen liioittelu.

Erityisesti äänenpaino sisältää tietoa puhujan tunnetilasta, mikä on vauvalle sanoja tärkeämpää. Lepertelyssä on kysymys juuri tunteiden välittämisestä.


Kielestä ja kulttuurista riippumatta lepertelyssä käytetään neljäntyyppisiä sille tunnusomaisia äänenpainoja. Lapselleen lepertelevä äiti voi


1. nousevalla sävelellä rohkaista tekemään jotakin (“tuo äidille“)


2. laskevalla sävelellä palkita ja kiittää (“hyvä tyttö”)


3. lyhyillä, nopeilla, purkauksenomaisilla sarjoilla varoittaa tai kieltää (“ei, ei, ei“)


4. pehmeällä, aaltoilevalla äänellä lohduttaa (“voi tyttö parka“).


Lepertelemme siis vauvoille, jotta he ymmärtäisivät tunteemme ja koska sopeudumme alitajuisesti heidän reaktioihinsa. Isien kannalta on valitettavaa, että vauvat tunnistavat paremmin äitien ja toisten lasten korkean sävelen kuin isän matalamman äänen.


Lemmikkieläimille lepertely ei välttämättä toimi yhtä hyvin, vaikka nekin kyllä tunnistavat äänenpainon sisältämiä tunteita.



Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2005

Vastaaja:


Peter Gärdenfors


kognitiivisen aivotutkimuksen professori


Lundin yliopisto, Ruotsi

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017