Lepertelylle on tyypillistä tavallista puhetta korkeampi sävel ja äänenpainojen liioittelu.

Erityisesti äänenpaino sisältää tietoa puhujan tunnetilasta, mikä on vauvalle sanoja tärkeämpää. Lepertelyssä on kysymys juuri tunteiden välittämisestä.


Kielestä ja kulttuurista riippumatta lepertelyssä käytetään neljäntyyppisiä sille tunnusomaisia äänenpainoja. Lapselleen lepertelevä äiti voi


1. nousevalla sävelellä rohkaista tekemään jotakin (“tuo äidille“)


2. laskevalla sävelellä palkita ja kiittää (“hyvä tyttö”)


3. lyhyillä, nopeilla, purkauksenomaisilla sarjoilla varoittaa tai kieltää (“ei, ei, ei“)


4. pehmeällä, aaltoilevalla äänellä lohduttaa (“voi tyttö parka“).


Lepertelemme siis vauvoille, jotta he ymmärtäisivät tunteemme ja koska sopeudumme alitajuisesti heidän reaktioihinsa. Isien kannalta on valitettavaa, että vauvat tunnistavat paremmin äitien ja toisten lasten korkean sävelen kuin isän matalamman äänen.


Lemmikkieläimille lepertely ei välttämättä toimi yhtä hyvin, vaikka nekin kyllä tunnistavat äänenpainon sisältämiä tunteita.



Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2005

Vastaaja:


Peter Gärdenfors


kognitiivisen aivotutkimuksen professori


Lundin yliopisto, Ruotsi