Vaaleaihoisen ihmisen pinnalliset laskimot näyttävät sinertäviltä syystä, joka on mutkikas ja liittyy ihmisen näköjärjestelmän toimintaan.

Kyse on siitä, miten aivot tulkitsevat näköaistinsolujen vastaanottamia valon aallonpituuksia. Asiaa selvitti saksalaistutkija Alwin Kienle kollegoineen Applied Optics -lehdessä viime vuonna.

Hapekas valtimoveri on kirkkaan punaista, ja vaalean ihon punertavuus johtuukin ihon hiussuonten punaisuudesta. Sen sijaan laskimoiden nähtyä väriä ei voi selittää pelkällä laskimoveren värillä, joka on mustanpunainen, ei sinertävä.

Osaltaan näköhavaintoa selittää tapa, jolla valo tunkeutuu ihoon. Valon punainen osuus pääsee sinistä syvemmälle ja joutuu siksi enemmän vuorovaikutukseen laskimoveren kanssa kuin sininen. Laskimoveri imee lähes kaikkia aallonpituuksia voimakkaammin kuin iho, ja koska punainen tunkeutuu pintalaskimoon asti, tästä aallonpituusalueesta häviää laskimoiden kohdalla enemmän kuin muun ihon kohdalla. Tämä ei riitä tekemään laskimoiden kohdalta heijastuvaa valoa aidosti siniseksi, mutta syntyvä laskimoiden ja muun ihon sävysuhde vaikuttaa siihen, miten ihmisen näköjärjestelmä tilanteen tulkitsee.

Ihmissilmän verkkokalvossa on kolmentyyppisiä tappisoluja, joista kukin vastaanottaa tiettyä valon aallonpituusaluetta: yksi sinistä, toinen vihreää ja kolmas punaista. Aivot rakentavat mielikuvan nähdystä väristä vastavärisuhteiden kautta eli vertaamalla vastavärien punaisen ja vihreän sekä sinisen ja keltaisen osuutta näkymässä. Puna-vihreä-vertailussa toimivat punaiset ja vihreät tapit. Sini-kelta-vertailussa puolestaan siniset tapit rinnastuvat punaisten ja vihreiden tappien signaalien summaan.

Aivot kalibroivat värinäön mittaamalla värikontrastit ääriviivojen eri puolilla ja olettamalla näkymän vaaleimman pinnan valkoiseksi. Siksi tietyn pinnan nähty väri riippuu muusta näkökentästä ja erityisesti värin lähiympäristöstä.

Kienlen tutkimuksen mukaan noin puolen millin syvyydessä olevista laskimoista heijastuva valo on kyllä punaista mutta ratkaisevasti vähemmän punaista kuin ympäristönsä. Suonen kohdalta heijastuva valo ärsyttää sini-keltaisella väriakselilla suhteellisesti enemmän sinistä puolta kuin ympäröivästä ihosta heijastuva valo, joka ärsyttää enemmän punaisesta ja vihreästä tapista riippuvaa keltaista puolta. Siksi suoni näyttää sinertävältä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2007

Vastaaja:


Kristian Donner


eläinfysiologian professori


Helsingin yliopisto

Perinteiset tekniikat tuskin toimivat.

Tiettävästi kukaan ei ole vielä harrastanut seksiä avaruuden painottomuudessa – tai ainakaan kukaan ei ole tunnustanut.

Useimmat perinteiset tekniikat taitavat olla aika hankalia toteuttaa Newtonin lakien tehdessä tehtävänsä: kun työntää, työnnetty työntää takaisin yhtä suurella mutta vastakkaissuuntaisella voimalla.

Sitkeän huhun mukaan Nasa olisi aikoinaan testannut avaruusseksiä tieteellisesti – julkisuuteen vuodettu tutkimusraporttikin löytyy ne tistä.

Alustavien tutkimusten ja tietokonemallinnusten jälkeen avaruudessa kokeiltavaksi oli valittu kymmenen asentoa. Ilman apuvälineitä oli erittäin hankala selvitä, koska ”loppuvaiheessa jompikumpi testaajista tuli helposti irrottaneeksi otteensa kumppanistaan”.

Raportti suositteleekin remmikiinnitystä tai muunneltua makuupussia painottoman seksin apuvälineeksi.

Kyseessä on kuitenkin pelkkä kaupunkilegenda, joka lienee saanut alkunsa siitä, että sukkulalennolla STS-47 oli mukana aviopari, astronautit Mark Lee ja Jan Davis.

Totta sen sijaan on, että muuan yhdysvaltalainen pyhäkoulunopettaja on patentoinut painottomassa tilassa käytettävän seksihaarniskan.

Vastaajana Esko Valtaoja,

avaruustähtitieteen emeritusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Ei edes pölyhiukkasen vertaa.

Pieniä määriä ilmaisevat kuvailusanat ovat suosittuja muodoltaan kielteisissä, olemattomuutta tähdentävissä sanontatavoissa: ei hitustakaan, ei hiventäkään, ei hiukkaakaan, ei himpun vertaa.

Pöly on pienistä, keveistä hiukkasista koostuvaa ainetta ja pöläys siitäkin vain kevyt tuulahdus. Sanan ilmaisuvoimaa on murteissa ja arkipuheessa tehostettu lisäämällä pöläyksen eteen sopivasti sointuvia määritteitä: ei höykäsen pöläystä, ei pöyhösen pöläystä, ei pöykösen pölähtävää, ei pyhäsen pölähtävää.

Kaikkien perusmerkitys on sama: ei yhtään mitään.

Määritteen ei tarvitse välttämättä merkitä mitään täsmällistä, mutta höykä sopii yhteyteen erityisen hyvin, sillä kansankielessä se tunnetaan ilmassa leijuvan sumun tai kaasun merkityksessä. Höykänen selittyy sen johdokseksi.

Hölkäsen pöläys on yleisemmin tunnetun höykäsen pöläyksen muunnelma. Usein yhdessä esiintyvät sanat voivat vaikuttaa toistensa muotoon, mikä näkyy esimerkiksi lukusanaluetteloista. Höykäsen muuttumista hölkäseksi on äänteellisesti voinut vauhdittaa myös kaikille tuttu hölynpöly, jossa alkuosa on samaa juurta kuin verbeissä hölistä ja hölöttää.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018