Vesi koostuu molekyyleistä, joissa on yksi happiatomi ja kaksi vetyatomia.

Kun vesi on nestemäistä, lämpöliike saa molekyylit poukkoilemaan sinne tänne sitä rajummin mitä lämpimämpää neste on. Toisaalta viereisten vesimolekyylien happi- ja vetyatomit pyrkivät sitoutumaan toisiinsa ns. vetysidoksilla. Sidoksia syntyy ja purkautuu jatkuvasti.

Puhdas vesi on tiheimmillään 3,98-asteisena, koska lämpöliike ja sitoutuminen ovat tällöin sellaisessa tasapainossa, että molekyylit ovat lähempänä toisiaan kuin missään muussa lämpötilassa. Kun vesi tulee tätä kylmemmäksi, vetysillat alkavat yhdistää molekyyylejä ketjuiksi ja ketjuja verkoiksi. Ketjujen väliin jää tyhjää tilaa, joten rakenne löyhenee. Juuri molekyylien ketjuuntumisen ansiosta kiteytynyt vesi eli jää on vähemmän tiheää kuin nestemäinen vesi. Tässä vesi poikkeaa useimmista muista aineista, jotka ovat tiheimmillään kiinteinä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1996

Vastaaja:


Markku Räsänen


fysikaalisen kemian apulaisprofessori


Helsingin yliopisto

Häxpi
Seuraa 
Viestejä1333
Liittynyt15.11.2014

Miksi vesi on tiheintä neliasteisena?

Voimme myös ajatella mitä tapahtuisi, jos vesi olisi tiheintä esim. +23 asteisena tai -7 asteisena. Taitaisivat jäätyä vesistöt talvella pohjia myöten ja kesällä olisi muuten vaan erikoista.
Lue kommentti

Islamismi nojaa islamin arvovaltaisiin lähteisiin: Koraaniin, sunnaan, Muhammedin esimerkkiin ja sharia-lakiin. Islamismi on islamin hartainta harjoittamista.

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018