Suomalaisten ja muiden kaupungistuneiden kulttuurien ihmisten viisaudenhampaat puhkeavat nykyisin keskimäärin 20 vuoden iässä.

Luonnontilassa elävillä kansoilla keskiarvo on noin 14 vuotta. Eron syynä on ilmeisesti ravinnon erilaisuus, joka vaikuttaa leukaluun kasvuun.

Parin sadan viime vuoden aikana ravintomme on muuttunut runsasenergiaisemmaksi ja pehmeämmäksi. Koska pureskelun tarve on vähentynyt, lasten leukaluut jäävät hieman entistä kapeammiksi ja hennommiksi. Tätä leukaluun pientä surkastumista ei näy metsästäjä-keräilijä-kansoilla, vaan sitkeän ruoan jauhaminen kasvattaa heille yhtä jykevän leuan kuin ennenkin.

Koska pureskelu ei vaikuta hampaiden kokoon – ne voivat pienentyä vain evoluution tuloksena tuhansien vuosien kuluessa – länsimaisten ihmisten leukaluut ovat käyneet ahtaiksi. Tämä näkyy lisääntyneenä oikomishoidon tarpeena – sekä siinä, että viisaudenhampaat mahtuvat puhkeamaan vasta aikuiselle.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 5/1997

Vastaaja:


Sinikka Pirinen


lasten hammashoito- ja hampaiston oikomisopin professori


Helsingin yliopisto

Prossimo Treno
Seuraa 
Viestejä1375
Liittynyt26.3.2006

Miksi viisaudenhampaat puhkeavat niin myöhään?

Minun viisaudenhampaani puhkesivat tosi aikaisin. Nimittäin varttia yli kuusi aamulla.
Lue kommentti

TOIJALA. Katse josta huomaa toisen olevan aivan liian päissään, jotta hän ymmärtäisi mitään mitä hänelle on sanottu viimeisen 20 min. aikana. "Junassa yritin puhua hänelle, mutta hän oli jo toijalassa." — Antti Hyry (Kokkilan kakkakääpiö, Hömpönkeinaa, Hirvi Akuniemi, Artsiitti Höti Pörtsiitti)

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018