Otsonikerrokeksi kutsutaan sitä ilmakehän kerrosta, jossa havaitaan suhteellisesti eniten hapen kolmiatomista muotoa O3 eli otsonia.

Tämä kerros sijaitsee ilmakehässä stratosfääriksi kutsutulla alueella, 15-50 kilometrin korkeudella. Otsonia on runsaimmin noin 20-25 kilometrin korkeudella: suunnilleen 10 miljoonasosaa ilman kokonaismäärästä. Jos koko ilmakehän otsoni siirrettäisiin maanpinnalle tasaiseksi kalvoksi, kalvon paksuus olisi noin kolme millimetriä.

Otsonikerroksen muodostumista ohjaa Auringon säteily. Otsonimolekyyli syntyy, kun ilmakehän happimolekyyli (O2) hajoaa säteilyn vaikutuksesta kahdeksi herkästi reagoivaksi happiatomiksi (O). Ne reagoivat nopeasti happimolekyylien kanssa muodostaen otsonimolekyylejä. Otsonikerroksen sijaintialueella tämä mekanismi on voimakkaimmillaan.

Otsonia muodostuu eniten päiväntasaajalla, jossa auringonsäteilyä on eniten. Korkealla ilmakehässä otsoni kulkeutuu ilmavirtausten mukana kohti sen pallonpuoliskon napaa, jolla on talvi. Suomessa tämä merkitsee sitä, että maaliskuussa otsonia on eniten ja lokakuussa vähiten.

Viime vuosikymmenen aikana kloori- ja bromiyhdisteet ja muut otsonia tuhoavat kemikaalit ovat vahingoittaneet otsonikerrosta. Esimerkiksi satelliittimittaukset kertovat, että tuhovaikutus on voimakkaimmillaan keväällä. Otsonikato on ollut voimakkainta Etelämantereen yllä, missä kokonaisotsonimäärät ovat vähentyneet enimmillään jopa 90 %.

Vaikka otsonin kokonaismäärä ilmakehässä on vähäinen, otsonilla on tärkeä tehtävä biosfäärille haitallisen ultravioletti-B-säteilyn suodattajana. Otsonikerroksen oheneminen lisää maanpinnalla havaittavan UVB-säteilyn määrää ja siten muun muassa riskiä sairastua ihosyöpään.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 3/1997

Vastaaja:


Juhani Damski


otsoni- ja uv-tutkija


Ilmatieteen laitos

Ertsu
Seuraa 
Viestejä6731
Liittynyt8.11.2007

Millainen otsonikerros on?

Kävin joskus -90 luvun alussa Bankokissa ja siellä otsonikerros tuntui olevan normaalia matalammalla. Siitä hajusta ei voi erehtyä ja se ikäänkuin kuristi kurkusta sisältäpäin. Se tuntui pilvipoutaisena päivänä, mutta n. tunti auringonlaskun jälkeen se ei enää tuntunut.
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018