Sima kuuluu vanhimpiin alkoholipitoisiin juomiin.

Se lienee tunnettu laajalti indoeurooppalaisella alueella muinaisesta Intiasta Skandinaviaan saakka. Se valmistettiin hunajasta ja vedestä, johon oli voitu lisätä mausteita ja mallastettua viljaa käymisen edistämiseksi.

Viikinkiajan Pohjoismaissa siman uskottiin antavan juojalleen kuolemattomuuden, runoilijan kyvyn ja viisauden. Simasta onkin lukuisia mainintoja saagoissa, joissa se usein merkittävästi vaikuttaa tarinan kulkuun. Viikinkiaikana sima oli tavattoman arvostettu juoma ja sitä käytettiin nimenomaan suurissa ja merkittävissä juhlatilaisuuksissa.

Tavallisen siman lisäksi viikingit tunsivat vahvemman, hyvin makean hunajapohjaisen juoman, johon saagoissa esiintyvä nimitys beor tai bjórr ilmeisesti viittaa. Hunajan lisäksi siinä oli käytettyjä hedelmämehuja – ehkä omenasta tehtyjä – ja sen kerrotaan olleen niin voimakkaasti humalluttavaa, että raskaana olevien naisten oli ehdottomasti vältettävä sitä. Oletetaan, että Tanskan viikinkiaikaisista haudoista löydetyt pienet hopeapikarit oli tarkoitettu juuri tämän kallisarvoisen juoman nauttimiseen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2003

Vastaaja:


Paula Purhonen


osastonjohtaja


Arkeologian osasto,Museovirasto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018