Oppikirjat ovat pitkään tolkuttaneet Auringon olevan rauhallista keski-ikää viettävä tähti, jonka ympärillä elämä jatkuu entiseen tapaan, kunnes Auringolta viiden miljardin vuoden päästä loppuu vety.

1990-luvun puolivälissä valkeni kuitenkin, että meillä on aikaa enää miljardin vuoden verran.

Tietokonemallinnusten mukaan Aurinko on tähänastisen elämänsä aikana kirkastunut noin 30 prosenttia. Sama jatkuu.

Miljardin vuoden kuluttua tähtemme on 10 prosenttia nykyistä kirkkaampi. Silloin lisääntynyt lämpö saisi Maan meret kiehumaan, ja vähitellen kostea kasvihuoneilmiö tappaisi kaiken elämän.

Kun Auringolta paljon myöhemmin loppuu vety, se laajenee punaiseksi jättiläiseksi. Samalla se menettää massaansa, ja planeetat loittonevat pienenevän vetovoiman vuoksi. Kun Aurinko on Maan radan kokoinen, Maa on siirtynyt nykyiselle Marsin radalle. Siellä on niin kuumaa, että planeettamme sulaa.

Jättiläisvaiheen jälkeen Aurinko luhistuu pieneksi, hiljalleen kylmeneväksi valkoiseksi kääpiöksi. Maa jatkaa laavamöykkynä ja ihmiskunta ehkä siirtolaisina jonkin toisen tähden ympärillä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 3/2000

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

ksuomala
Seuraa 
Viestejä2408
Liittynyt30.3.2014

Milloin Aurinko tappaa meidät?

optimistx 12.07.2015 klo 10:47 Ilman googlaamista herää ihmettely, miten merten ollessa 95-asteisia miljardin vuoden kuluttua, silti pärjätään täällä. Vai pärjätäänkö? Eikös siinä tulisi jo liian kuuma ainakin ihmisille? Ihmiselle varmaankin liikaa mutta jotkin extremofiili-bakteerit saattaisivat pärjätä noissa lämpötiloissa.
Lue kommentti
jussipussi
Seuraa 
Viestejä36454
Liittynyt6.12.2009

Milloin Aurinko tappaa meidät?

optimistx 12.07.2015 klo 10:47 Jos ennen kuviteltiin 5 miljardia vuotta meille elinkelpoista aikaa, nyt Tähtisen mukaan 1 miljardi vuotta, ja käytännössä ehkä vain joku sata miljoonaa vuotta, niin en ala. Ei se auta, jos keräilen yhden karamellipaperin päivässä ("roska päivässä" -liikken mukaan) kiltisti kaupungin roskikseen. Tai pidättelen hengitystäni silloin tällöin, ettei tule liika hiilidioksidia minulta nopeuttamaan kasvihuonetomaatti-ilmiötä. Piereskelyn pidättely metaanipäästöjen...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018