Joulupukin poro mainitaan ensimmäisen kerran yhdysvaltalaisen Clement Clarke Mooren runossa The Night Before Christmas vuodelta 1823 (tunnetaan myös nimellä A Visit from St. Nicholas). Siinä satuhahmo kiitää ilmojen halki kahdeksan nimeltä mainitun poron vetämässä valjakossa.

Meillä pukin reen eteen valjastettiin aluksi joko vuohi tai hevonen. Poro löysi tiensä suomalaiseen jouluperinteeseen vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1922 ilmestyneessä Joulupukki-julkaisussa kuvataan Joulu-ukki syöttämässä Siipi-nimistä poroa, ”jonka jokaisessa nilkassa on pienet siivet niin, että se melkein lentää juostessaan”.

Joulupukin nykyinen suosikkisarvipää Petteri Punakuono on tuoreempaa perua. Se tuli Yhdysvalloista Suomeen niin sanotun Coca-Cola-pukin mukana toisen maailmansodan jälkeen.

Vastaaja:
Juha Nirkko
tutkija
Kansanrunousarkisto

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2006

Octopitos
Seuraa 
Viestejä636
Liittynyt11.5.2013

Milloin joulupukki sai poron?

Silloin kun petteri aloitti duunin, tosin ameriikoissa on asiat toisin poroja on useita ja ne lentää tai pikemminkin kulkee ilmateitse johtunee siitä kun joulupukkikin murtautuu jostain syystä keskellä yötä asuntoon, ja vieläpä savupiipun kautta väljät hormit sillä suunnalla.
Lue kommentti

Kun on korviaan myöten kusessa, on parempi pitää turpansa kiinnni.
o_turunen kirjoitti:
Vai olisiko tuo paksuusyksikkö.

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017