Tietokone pitää yllä hakemistoja kaikista käytettävissä olevista tiedostoista.

Kun käyttäjä tuhoaa tiedoston kovalevyltä, poistaa tietokone sen näistä hakemistoista. Käyttäjä ei normaaleilla tietokoneen tarjoamilla operaatioilla enää tämän jälkeen pysty käsittelemään tiedostoa.

Tiedoston käyttämät alueet kovalevyltä merkitään samalla kertaa vapaasti käytettäviksi, mutta näiden alueiden sisältöä ei poisteta mitenkään. Sopivalla tietokoneohjelmalla voidaan sisältö vielä etsiä kovalevyltä ja palauttaa käyttäjälle. Kun käyttäjä luo uusia tiedostoja, kirjoittaa tietokone niiden sisältöä tuhotun tiedoston aiemmin käyttämille alueille kovalevyllä. Tämän jälkeen tuhotun tiedoston sisältö ei ole enää ohjelmallisesti saatavissa.

Koska kovalevyjen talletusmenetelmä perustuu magnetismiin, on itse asiassa vielä tässäkin vaiheessa mahdollista selvittää kovalevyn aiempi sisältö. Tämä on kuitenkin hyvin kallista ja vaatii erityislaitteistoja. Vasta useat päällekirjoitukset tekevät aiemman sisällön lukemisen mahdottomaksi.

Eli arkaluontoisen tiedoston tuhoaminen delete-komennolla ei vielä riitä. Tarvitaan ohjelma, joka useita kertoja kirjoittaa tiedoston käyttämien kovalevyalueiden päälle dataa. Toinen menetelmä on tuhota kovalevy mekaanisesti, mutta tämäkin edellyttää riittävän perusteellista käsittelyä, sillä tuhoutuneiden tiedostojen palauttamiseen erikoistuneet firmat pystyvät käsittelemään jopa palaneita kovalevyjä.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä 8/1998

Vastaaja:


Esko Nuutila


tutkija


teknillinen korkeakoulu

Vanha Susi
Seuraa 
Viestejä1
Liittynyt15.5.2014

Minne bittitaivaaseen tiedostot häviävät,kun painan tietokoneeni delete-nappulaa?

Anteeksi, mutta tämä vastaus on mielestäni yleistys, kuten kaikkien tämän kaltaisten vastausten on pakko olla, jotta ne olisivat tajuttavia muillekkin kuin alan asiantuntijoille. Sinänsä tämä vastaus on mielestäni erinomainen, jos siinä olisi ollut maininta, että tavallinen käyttäjä ei käsittääkseni voi poistaa yksittäista tiedostoa niin, että sitä ei ala ammattilainen sopivilla laitteilla pystyisi lukemaan. Tavallinen käyttäjä voi ostaa sellaisen ohjelman, jolla voi poistaa kokonaisen...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018