Immuunijärjestelmän muisti perustuu soluvälitteisiin T-soluihin ja vasta-aineita tuottaviin B-soluihin.

Kummallekin solutyypille syntyy muistisoluja, jotka kiertävät veressä ja kudoksissa ja odottavat taudinaiheuttajien paluuta.

Kun taudinaiheuttaja tunkeutuu elimistöön, se joutuu ensin makrofagien, neutrofiilien ja dendriittien hyökkäyksen kohteeksi. Nämä solut pilkkovat taudinaiheuttajan ja esittelevät sen pintarakenteen proteiineja eli antigeenejä imusolmukkeissa sijaitseville T-soluille.

Kun T-solut joutuvat tekemisiin taudinaiheuttajan antigeenien kanssa, ne aktivoituvat ja erilaistuvat sytotoksisiksi soluiksi, jotka taistelevat infektiota vastaan, auttajasoluiksi, jotka houkuttelevat paikalle muita immuunisoluja, ja muistisoluiksi, jotka muistavat taudinaiheuttajan.

B-solut puolestaan alkavat tuottaa vasta-aineita kyseistä antigeeniä vastaan. Niistä kehittyy myös pitkäikäisiä plasmasoluja, jotka luuytimessä valmistavat pääosan veren liukoisista vasta-aineista.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2009

Vastaaja:


Olli Lassila


immunologian professori


Turun yliopisto

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Missä immuunivaste pysyy elimistön muistissa?

Puuvilla Sami 13.09.2014 klo 17:16 Voisko vasta-aineita jotenkin siirtää ihmiseltä toiselle niin että ne myös toimis? http://www.iflscience.com/health-and-medicine/man-was-cured-hiv-2008-and-hardly-anyone-knows-about-it Luontaisesti HIV:lle vastustuskykyisen ihmisen kantasoluja siirrettiin syövän vuoksi kemoterapiaa saaneen miehen elimistöön, ja hän parantui HIV:sta.
Lue kommentti

Perinteiset tekniikat tuskin toimivat.

Tiettävästi kukaan ei ole vielä harrastanut seksiä avaruuden painottomuudessa – tai ainakaan kukaan ei ole tunnustanut.

Useimmat perinteiset tekniikat taitavat olla aika hankalia toteuttaa Newtonin lakien tehdessä tehtävänsä: kun työntää, työnnetty työntää takaisin yhtä suurella mutta vastakkaissuuntaisella voimalla.

Sitkeän huhun mukaan Nasa olisi aikoinaan testannut avaruusseksiä tieteellisesti – julkisuuteen vuodettu tutkimusraporttikin löytyy ne tistä.

Alustavien tutkimusten ja tietokonemallinnusten jälkeen avaruudessa kokeiltavaksi oli valittu kymmenen asentoa. Ilman apuvälineitä oli erittäin hankala selvitä, koska ”loppuvaiheessa jompikumpi testaajista tuli helposti irrottaneeksi otteensa kumppanistaan”.

Raportti suositteleekin remmikiinnitystä tai muunneltua makuupussia painottoman seksin apuvälineeksi.

Kyseessä on kuitenkin pelkkä kaupunkilegenda, joka lienee saanut alkunsa siitä, että sukkulalennolla STS-47 oli mukana aviopari, astronautit Mark Lee ja Jan Davis.

Totta sen sijaan on, että muuan yhdysvaltalainen pyhäkoulunopettaja on patentoinut painottomassa tilassa käytettävän seksihaarniskan.

Vastaajana Esko Valtaoja,

avaruustähtitieteen emeritusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Ei edes pölyhiukkasen vertaa.

Pieniä määriä ilmaisevat kuvailusanat ovat suosittuja muodoltaan kielteisissä, olemattomuutta tähdentävissä sanontatavoissa: ei hitustakaan, ei hiventäkään, ei hiukkaakaan, ei himpun vertaa.

Pöly on pienistä, keveistä hiukkasista koostuvaa ainetta ja pöläys siitäkin vain kevyt tuulahdus. Sanan ilmaisuvoimaa on murteissa ja arkipuheessa tehostettu lisäämällä pöläyksen eteen sopivasti sointuvia määritteitä: ei höykäsen pöläystä, ei pöyhösen pöläystä, ei pöykösen pölähtävää, ei pyhäsen pölähtävää.

Kaikkien perusmerkitys on sama: ei yhtään mitään.

Määritteen ei tarvitse välttämättä merkitä mitään täsmällistä, mutta höykä sopii yhteyteen erityisen hyvin, sillä kansankielessä se tunnetaan ilmassa leijuvan sumun tai kaasun merkityksessä. Höykänen selittyy sen johdokseksi.

Hölkäsen pöläys on yleisemmin tunnetun höykäsen pöläyksen muunnelma. Usein yhdessä esiintyvät sanat voivat vaikuttaa toistensa muotoon, mikä näkyy esimerkiksi lukusanaluetteloista. Höykäsen muuttumista hölkäseksi on äänteellisesti voinut vauhdittaa myös kaikille tuttu hölynpöly, jossa alkuosa on samaa juurta kuin verbeissä hölistä ja hölöttää.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018