Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2012

Hämärtääkö etelän harmaus enemmän kuin pohjoisen kaamos?

Sateinen joulukuun päivä etelärannikolla tuntuu monesti masentavammalta kuin kaamos napapiirin pohjoispuolella.

Voisiko ulkoilijan silmään tulla oikeastikin vähemmän valoa etelässä kuin pohjoisessa? Nouseehan aurinko Lapissa pimeimpänäkin aikana lähes horisontin korkeudelle ja kaamoshämärä kestää monta tuntia.

– Keskimäärin Etelä-Suomessa tulee talvellakin enemmän auringonsäteilyä kuin Pohjois-Suomessa, sanoo Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Petri Räisänen.

 Maanpinnalle joulu-helmikuussa saapuvan säteilyn keskiarvo on vuosien 1961–1990 tilastojen mukaan eteläisimmässä Suomessa noin 20 wattia neliömetrille, kun se Ivalon korkeudella jää 5 wattiin.

Toinen asia on sitten se, että aurinkoisen ja pilvisen päivän ero voi olla suuri.

Kaamos vastaa pilvipäivää

Räisäsen mukaan paksu pilvipeite vähentää maanpinnan saaman säteilyn tyypillisesti noin 20–40 prosenttiin siitä, mitä selkeältä taivaalta tulisi. Kirkkaana kaamospäivänä pohjoisessa valoa tulee siis hämärän tunteina maahan lähes yhtä paljon kuin etelärannikolla pilvisenä päivänä.

Pilvisyys on Etelä-Suomessa loppuvuodesta kuitenkin vain aavistuksen runsaampaa kuin Pohjois-Suomessa. – Pitkäaikaisissa tilastoissa Helsingin Kaisaniemen mittausasemalla keskipilvisyys on marrasja joulukuussa 81 prosenttia, Sodankylässä vastaavasti 79 ja 76 prosenttia, Räisänen sanoo.

Lumi valaisee metsän

Entäpä lumen vaikutus? Monet etelärannikon asukkaat pitävät kaikkein ankeimpana ajankohtana marraskuuta, vaikkei päivä ole vielä lyhimmillään. Marraskuussahan etelässä on harvoin pysyvää lumipeitettä.

– Puhdas lumi heijastaa auringonsäteilystä jopa 80–90 prosenttia, kun taas paljaan ja varsinkin kostean maanpinnan heijastavuus on tavallisesti vain noin 10 prosenttia, Räisänen sanoo.

Jos siis katsoo hyvin lumista Lapin maisemaa, jossa horisontin yläpuolellakin näkyy tykkylumisia puita, näkymä voi olla valoisampi kuin metsämaisema etelässä.

Aukealla lumi ei ratkaise

Jos taas oletetaan, että katsellaan tasamaalla horisonttiin, etelän etumatka pohjoiseen verrattuna tasoittuu vain hieman.

– Alas- ja ylöspäin menevän säteilyn summa joulu-helmikuussa olisi Pohjois-Suomessa neliömetriä kohden noin 5 wattia taivaalta ja neljä wattia lumesta, yhteensä 9 wattia  neliömetrille, Räisänen laskee.

Etelä-Suomeen tulisi 20 wattia taivaalta ja 2 wattia maasta, yhteensä 22 wattia. Ja tämäkin sisältää oletuksen, että maa on etelässä musta läpi talven.

Vastaaja:


Marko Hamilo


tiedetoimittaja

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018