Veren punasolujen hemoglobiinin tehtävänä on sitoa keuhkoissa itseensä happea ja kuljettaa sitä kudoksiin.

Naisen normaali pitoisuus on 115–165 grammaa verilitrassa, miehillä 130–180. Ylärajan rikkoo pari prosenttia suomalaisista.

Pitoisuuden ratkaisee pitkälti perimä. Terveen aikuisen hemoglobiini ei juuri heilahtele, ellei hän oleskele ohuessa ilmassa tai alppimajassa, jossa hapen osapaine pienenee ja hemoglobiinin kyky sitoa happea heikkenee. Hapenpuutteen paikkaamiseksi elimistö kiihdyttää erytropoetiini-hormonin tuotantoa, joka lisää punasolujen ja hemoglobiinin määrää. Vähitellen hapenottokyky ja suorituskyky paranevat.

Suomalaiset huippuhiihtäjät ovat valittaneet sitä, että heillä on vaikeuksia pysytellä sallituissa rajoissa. Miesten yläraja on 185 ja naisten 165.

Muutamat sairaudet, erityisesti keuhko- ja sydänviat sekä tupakointi, aiheuttavat hemoglobiinin liikatuotantoa. Häkä sitoutuu hemoglobiinia hanakammin happeen, jolloin elimistö yrittää korjata tilannetta lisäämällä hemoglobiinipitoisuutta.

Lääketiede tuntee useita happea sitovia hemoglobiinin mutaatiota. Synnynnäinen liikahemoglobiinisuus on tuottanut Suomeen mm. kuuluisan Mäntyrannan hiihtäjäsuvun.

Hyvin suuresta Hyvin suuresta hemoglobiinipitoisuudesta ei ole välttämättä hyötyä, koska veri muuttuu liian sakeaksi eikä kierrä kunnolla

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2001

Vastaaja:


Tom Krusius


ylilääkäri


SPR:n Veripalvelu

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017