Veren punasolujen hemoglobiinin tehtävänä on sitoa keuhkoissa itseensä happea ja kuljettaa sitä kudoksiin.

Naisen normaali pitoisuus on 115–165 grammaa verilitrassa, miehillä 130–180. Ylärajan rikkoo pari prosenttia suomalaisista.

Pitoisuuden ratkaisee pitkälti perimä. Terveen aikuisen hemoglobiini ei juuri heilahtele, ellei hän oleskele ohuessa ilmassa tai alppimajassa, jossa hapen osapaine pienenee ja hemoglobiinin kyky sitoa happea heikkenee. Hapenpuutteen paikkaamiseksi elimistö kiihdyttää erytropoetiini-hormonin tuotantoa, joka lisää punasolujen ja hemoglobiinin määrää. Vähitellen hapenottokyky ja suorituskyky paranevat.

Suomalaiset huippuhiihtäjät ovat valittaneet sitä, että heillä on vaikeuksia pysytellä sallituissa rajoissa. Miesten yläraja on 185 ja naisten 165.

Muutamat sairaudet, erityisesti keuhko- ja sydänviat sekä tupakointi, aiheuttavat hemoglobiinin liikatuotantoa. Häkä sitoutuu hemoglobiinia hanakammin happeen, jolloin elimistö yrittää korjata tilannetta lisäämällä hemoglobiinipitoisuutta.

Lääketiede tuntee useita happea sitovia hemoglobiinin mutaatiota. Synnynnäinen liikahemoglobiinisuus on tuottanut Suomeen mm. kuuluisan Mäntyrannan hiihtäjäsuvun.

Hyvin suuresta Hyvin suuresta hemoglobiinipitoisuudesta ei ole välttämättä hyötyä, koska veri muuttuu liian sakeaksi eikä kierrä kunnolla

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2001

Vastaaja:


Tom Krusius


ylilääkäri


SPR:n Veripalvelu

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018