Sisuksen rakenteesta saadaan tietoja mittaamalla mm.

maanjäristyksissä syntyviä seismisiä aaltoja. Koska Maa on pallo, aallot ovat kulkeneet sitä syvemmältä, mitä kauempaa niitä havaitaan.

Poikittaisesti aaltoileva S-aalto häviää sellaisilla etäisyyksillä, joissa aaltojen pitäisi käydä noin 2 900 kilometrin syvyydellä. Se osoittaa, että tuolla syvyydellä maapallo on nestemäinen, koska poikittainen aalto ei voi edetä nesteessä.

Vielä syvemmältä saadaan selvä vaikkakin heikko heijaste pitkittäisestä P-aallosta. P-aallon nopeus myös muuttuu äkisti noin 5 000 kilometrin syvyydellä eli 1 300 kilometrin päässä Maan keskipisteestä, mikä osoittaa, että siellä on kiinteän aineen rajapinta. Näin siis Maan kova ja kiinteä ydin on läpimitaltaan 2 600 kilometriä. Koko maapallon läpimitta on 12 700 kilometriä.

Koska maapallon massa ja pintakerrosten tiheydet ja tilavuudet tunnetaan, voidaan ytimen tiheydeksi arvioida 12 g/cm3. Ytimen lämpötila on noin 5 000 astetta ja paine kolme miljoonaa kertaa normaalia ilmanpainetta suurempi.

Laboratoriomittausten mukaan tällaisissa oloissa tiheys 12 g/cm3 vastaa seosta, joka koostuu pääosin raudasta. Jonkin verran siinä on myös nikkeliä sekä muutamia muita alkuaineita, lähinnä happea.
Arviot ytimen koostumuksesta perustuvat maapallon ulkopuolisten rautameteoriittien ainekoostumukseen, sillä kaikki aurinkokunnan osaset lienevät syntyneet samoihin aikoihin.

Eräät jalometallit voisivat tiheytensä puolesta tulla kysymykseen, mutta niitä on maailmankaikkeudessa niin vähän, etteivät ne voisi muodostaa Maalle näin suurta metalliydintä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 4/2000

Vastaaja:


Matti Tarvainen


seismologi


Helsingin yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018