Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2013

Nykysuomessa sanontatapa ”tosi kuin vesi” kuulostaa lähinnä sanaleikiltä, mutta ilmeisesti sen tausta on syvällisempi.

Sanonta ei kirjaimellisesti ole peräisin Raamatusta, mutta sen teksteissä monessa kohdin, esimerkiksi Johanneksen evankeliumin 4. luvussa ja Ilmestyskirjan lopussa, pohjattomasta lähteestä kumpuava kristallinkirkas vesi eli elävä vesi esiintyy armon ja totuuden vertauskuvana. Kielikuva on suosittu myös nykyajan uskonnollisessa kielenkäytössä.

Suomen nykyiseen yleiskieleen sanonta on tullut murteista. Niissä se tunnetaan sekä sellaisenaan että pitempinä versioina, joita on periaatteessa kahdenlaisia.

Vakavampaa tulkintaa edustaa Alatorniosta merkitty ”Tosi ko vesi ja selvä ko pläkki”. Pläkki tarkoittaa tässä mustetta, ja musteella kirjoitettu teksti on perinteisesti ollut selvää ja pysyvää. Musteella on kirjoitettu virallisia asiakirjoja ja allekirjoituksia. Tällä sanonnalla voi tosimielessä vahvistaa sanotun todenperäisyyden.

Paljon yleisemmin tunnettua laajennusta edustaa kuitenkin Ulvilan esimerkki ”Tosi ko vesi ja pittää ko seula”, jossa mennään jo selvästi huumorin puolelle. Tämä edustaa samanlaista leikittelyskeemaa kuin esimerkiksi ”Tarkkana kuin porkkana ja terävänä kuin muna”, jossa tärkeintä on rytmikäs muotoilu ja hupaisa kontrasti.

Vastaaja:


Kaisa Häkkinen


suomen kielen professori


Turun yliopisto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018