Ensimmäinen kirjallinen maininta joulukalenterista löytyy hampurilaisen Elise Averdieckin lastenkirjasta vuodelta 1851. Siinä äiti ripustaa lasten iloksi seinälle joka ilta uuden kuvan.

Rothenburg ob der Tauberissa sijaitsevan saksalaisen joulumuseon tietojen mukaan toisissa kodeissa tyydyttiin 1800-luvulla päivittäisiin liituviivoihin, repäistiin kalenterin lehtiä tai aseteltiin joka päivä yksi olki lisää seimeen. Olipa lasten iloksi myös rakennettu vaneriset taivaantikkaat, joita pitkin Jeesus-lapsi joka päivä astui yhden askelman lähemmäs maata.

Vuonna 1902 myytiin painettua joulukelloa, jonka viisari eteni päivä päivältä 13:sta 24:ään.

Ensimmäinen varsinainen painettu kuvajoulukalenteri ilmestyi Münchenissä vuonna 1908. Sen oli kustantanut kirjakauppias ja juuri kirjapainon osakkaaksi tullut Gerhard Lang, luultavasti lapsuusmuistojen innoittamana. Pikkupoikana Gerhard oli saanut äidiltään joulun alla 24 pikkupakettia, joista hän oli joka päivä kuorinut leivonnaisen.

Ensimmäinen joulukalenteri koostui kahdesta arkista. Toisesta luettiin päivän värssy, ja sitten toisesta leikattiin päivän kuva ja liimattiin se värssyn päälle.

Kalenteri ei heti ollut jymymenestys. Vasta 1920-luvulla kysyntä alkoi kasvaa. Samalla valikoima laajeni ja kuva-aiheet maallistuivat. Enkelit ja Jeesus-lapset vaihtuivat satuhahmoihin ja leikkikaluihin.

Vuonna 1920 Lang keksi ensimmäisen luukullisen kalenterin, vuonna 1926 hän täytti luukut suklaalla, ja 1930 hän teki oman version sokeille lapsille.

1930-luvun lopussa muutkin kustantamot innostuivat. Mutta kun kalenterit 1940-luvulla valjastettiin ideologian palvelukseen, enää natsimielisellä Franz Eher Verlagilla oli lupa painaa niitä. Enkelien ja lumiukkojen sijaan luukuista paljastui germaanisia jumalia ja tarusankareita.

Samaan aikaan kun natsit näivettivät kalenterit tilapäisesti Saksassa, ne alkoivat yleistyä muualla maailmassa.

Vastaaja:
Eeva Mäkelä
tiedetoimittaja
Saksa

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2008

Riippuu siitä, millaisia valoja tarkoitetaan.

Tarkoitetaanko lähi- vai kaukovaloja, halvan auton halogeenivaloja vai uuden luksusauton laserajovaloja?

Valokeilan kantaminen pitäisi myös määritellä. Tarkoittaako se, että kuljettajan mielestä tie näyttää valaistulta vai että valoilla havaitsee heijastimellisen jalankulkijan? Vai että valo häikäisee häiritsevästi vastaantulijaa?

Jos ajatellaan tavallisen nykyaikaisen henkilöauton kaasupurkausajovaloja ja kuivaa asvalttia syysyössä, kaukovalojen tai virallisemmin kaukovalaisimien valokeila kantaa noin parinsadan metrin päähän. Tällöin 120 kilometrin tuntivauhdissa autoilija näkee, mitä tapahtuu noin kuuden sekunnin ajon päässä.

Joissain uudehkoissa kalliimman hintaluokan henkilöautoissa on laserajovalot, joiden valokeila kantaa jopa yli puoli kilometriä. Vertailun vuoksi: perinteisten H4-halogeenipolttimoiden valokeila ulottuu vain noin 150 metrin päähän.

Sää vaikuttaa valokeilan näkyvyyteen. Lumisella tiellä näkyy eri tavalla kuin syksyisellä vesisateisella tiellä. Myös ympäristön valoisuus vaikuttaa. Säkkipimeällä auton valokeila näyttää kirkkaammalta, kun muu ympäristö on pimeä.

Vastaajana Vesa Linja-Aho,

autoelektroniikan lehtori, diplomi-insinööri, Metropolia-

ammattikorkeakoulu.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2017

Mestari sai vaihtoehdon. Kuva: Shutterstock

Baarimikko jatkaa rennon puhekielen pitkää perinnettä.

Erisnimien käyttö yleisniminä ei ole mitenkään harvinaista. Baarimikko on leikillinen puhekielen vaihtoehto baarimestarille, jollaiset yleistyivät meillä 1900-luvun alkupuolella. Toinen samantapaiseen aihepiiriin liittyvä nimi on ovimikko, jota on 1900-luvun alusta käytetty hotellien ja elokuvateatterien ovenvartijoista.

Mikko on kansainvälisen Mikael-nimen muunnelma, joka tunnetaan jo keskiajalta. On siis mahdollista, että mikkoa on satojen vuosien ajan käytetty myös yleisnimenä. Esimerkkejä löytyy kansanperinteestä ja vanhasta kirjallisuudesta. Mikko on saduissa ovelan ketun tavallinen nimitys. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä klipparimikko tarkoittaa nokkelaa veijaria.

Armeijasta löytyy esimerkiksi kipinämikko, muonamikko, rasvamikko, rättimikko ja soppamikko. Joskus tällaisten nimitysten taustalla voi olla todellinen Mikko, mutta kun samoissa yhdistelmissä voi esiintyä muitakin nimiä, kuten soppamooses ja soppajeesus, näyttää yleensä olevan kysymys vain äänneasultaan sopivien erisnimien leikillisestä käytöstä.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2017