Useimmiten tähti ja planeetta on helppo erottaa toisistaan.

Nyrkkisääntö on: tähti loistaa tuottamaansa ydinenergiaa, mutta planeetan on tyydyttävä (oman lämpösäteilynsä lisäksi) heijastamaan tähtensä valoa.
Sääntö ei kuitenkaan aina toimi, sillä tähti saattaa olla niin pieni, ettei se syty. Pieniä, loistamattomia kääpiötähtiä ja suuria planeettoja, joita on löydetty muiden tähtien ympäriltä, ei ole helppo erottaa toisistaan. Varsinkin kun tähdetkin voivat kiertää toisiaan aivan kuin planeetat tähtiä; yli puolet tähdistä on kahden tai useamman tähden järjestelmiä.

Säteilemättömän tähden eli ruskean kääpiön ja planeetan ero piilee syntytavassa.

Tähti syntyy luhistumalla oman vetovoimansa vaikutuksesta kaasu- ja pölypilveen kertyneestä suuresta tihentymästä. Loistava tähti muodostuu, kun luhistuva massa on vähintään 80 kertaa Jupiterin kokoinen. Pienemmistä massoista luhistuvat tähdet jäävät pimeiksi.

Planeetta puolestaan syntyy tähden muodostumisen sivutuotteena. Tuoreen tähden ympärille jää kaasu- ja pölykiekko, johon kertyy pieniä epätasaisuuksia. Kiertäessään tähteään näiden planeetta-alkioiden vetovoima kerää lisää massaa kiekosta. Planeetta-alkiot kasvavat myös törmäillessään toisiinsa.

Tutkijat eivät kuitenkaan tiedä, mikä on tähdeksi luhistumisen vaatima minimimassa. Havaintojen mukaan yllättävän pienikin, noin 40 kertaa Jupiterin massainen kappale voi muodostua luhistumalla. Ehkä jopa 20 kertaa Jupiterin kokoinen, ehkä ei.

Miksi planeetta ja ruskea kääpiö sitten pitäisi erottaa toisistaan? Muun muassa siksi, että planeettakuntien yleisyyttä on vaikea selvittää, ellei tiedetä, onko uusi eksoplaneettalöytö todellakin uusi planeetta vai näkyvän tähden kumppanitähti.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2002

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti, tiedetoimittaja

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018