Paras lähtökohta kustannusten arvioimiselle on oikeasti toteutettu miehitetty kuulento.

Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa suuntasi vuosina 1968–-1972 Kuuhun seitsemän Apollo-lentoa (numerot 11–-17), joista yksi (Apollo-13) epäonnistui ihan oikeasti, ei vain elokuvassa. Apollo-11 maksoi silloisen kustannustason mukaan 355 miljoonaa dollaria ja Apollo-17 puolestaan 450 miljoonaa dollaria.

Dollari oli kuitenkin 1970-luvun taitteessa ostoarvoltaan nykyistä paljon väkevämpi. Lentohinnat ovatkin selvästi kovemmat, kun niihin tehdään inflaatiotarkistus. Vuonna 1994 Apollo-11 olisi maksanut 1 360 miljoonaa dollaria ja Apollo-17 lähes parisataa enemmän, 1 536 miljoonaa dollaria. Karkea nykyarvio lentoa kohti on 2 000–-2 500 miljoonaa dollaria. Tällä hinnalla saisi siis 1970-luvun varustuksen ja senaikaiset tekniset ratkaisut.

Nykyvaatimuksilla lento tulee kalliimmaksi, vaikka tekniikka on edistyneempää ja osin halvempaa. Tältä pohjalta arvelen, että kaivamalla kuvetta kolmen miljardin euron verran muutaman hengen porukka pääsisi Kuun pinnalle ja takaisin hyvissä ruumiinvoimissa – jos on edellytyksiä astro-, kosmo- tai taikonautiksi.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2004

Vastaaja:
Juhani Huovelin
avaruustähtitieteen dosentti
Helsingin yliopisto

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017