Ylemmän korkeakoulututkinnon hinta on keskimäärin 218000 markkaa.

Valtion budjetista rahoitettavan yliopistokoulutuksen hinta kuitenkin vaihtelee aloittain. Kalleinta se on taidealoilla ja lääketieteessä. Hintaa nostaa henkilökohtaisen ohjauksen suuri määrä. Esimerkiksi vuonna 1998 yhden näyttelijän tai eläinlääkärin koulutus maksoi valtiolle noin 650 000 markkaa. Yliopistolliseen pappiskoulutukseen panostettiin tutkintoa kohti 117 000 markkaa ja diplomi-insinöörin sai 221 000 markalla.

Yksilön näkökulmasta yliopistokoulutus kannattaa: mitä korkeampi tutkinto, sitä paremmin saa myös töitä. Tilastokeskuksen selvitysten mukaan yliopistoista ja korkeakouluista valmistuneet työllistyvät opiskelijoista parhaiten. Kahden vuoden kuluttua valmistumisesta maistereista töissä oli liki 80 %.

Yliopistomaisterien palkkataso on myös korkeampi kuin alemman tutkinnon suorittaneilla. Korkea työllisyysaste ja hyvät tulot taas tietävät valtiolle enemmän verotuloja.

Suomen väestöstä noin 12%:lla on taskussaan korkean asteen tutkinto. Sillä tarkoitetaan vähintään 13-14 vuoden koulutusta, johon luetaan myös ennen vuotta 1990 suoritetut insinööriopinnot, ylemmät ja alemmat korkeakoulututkinnot sekä tutkijakoulutus.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 6/1999

Vastaaja:


Annika Tigerstedt


esittelijä


Opetusministeriö

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018