Salama, joka näkyy mutta ei kuulu, on elosalama.

Lisäksi elosalamasta näkyy yleensä kanava. Jos välähdys on vain epäsuora heijastuma (pilvisalama tai pilvien taakse jäävä maasalama), puhutaan kalevantulesta.

Ukkosella ilma on epävakaata, ja lämpötila on maanpinnalla pilvikerroksen lämpötiloihin verrattuna tavallista korkeampi. Tällöin ääniaalloilla on taipumus kaartua ylöspäin: läheltä tuleva ääni saavuttaa havaitsijan mutta kauempaa, yli 15 kilometrin päästä tuleva kaartuu havaitsijan yli ”harakoille”. Tarpeeksi kaukana olevan ukkosen jyrinä ei siis kuulu. Salaman välähdykset sen sijaan näkyvät jopa yli 50 kilometrin päähän, jos on tarpeeksi pimeää. Näin kaukaiset salamat jäävät jo taivaanrannan alapuolelle, mutta niiden kajo on erotettavissa.

Nimi elosalama johtunee siitä, että otollisin aika hiljaisen salamoinnin näkemiseen on elokuu. Tuolloin esiintyy vielä rajujakin ukkosia ja pimenevissä illoissa on helppo havaita kaukaisetkin välähdykset. Merellä voi vielä lokakuussa esiintyä ukonilmoja, jotka näkyvät kauas maalle. Näin tapahtui 15.10. 1998.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2003

Vastaaja:
Tapio Tuomi
tutkimuspäällikkö
Ilmatieteen laitos

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018