Jakutiassa eli Sahassa kovat pakkaset ovat tuttuja. Sieltä on peräisin pysyvästi asutun alueen kylmyysennätys: -67 astetta vuodelta 1933. Kuva: Maarten Takens/Wikimedia Commons
Jakutiassa eli Sahassa kovat pakkaset ovat tuttuja. Sieltä on peräisin pysyvästi asutun alueen kylmyysennätys: -67 astetta vuodelta 1933. Kuva: Maarten Takens/Wikimedia Commons

Kun on noin kylmää, sade koostuu yleensä hyvin pienistä jääkiteistä.

Englannin kielessä sitä kutsutaan timanttipölysateeksi, diamond dust precipitation. Kovilla pakkasilla ilmassa oleva hyvin vähäinen vesihöyry härmistyy jääkidepilviksi. Ne ovat usein niin ohuita, ettei niitä erota silmällä, vaan jääkidesade näyttää putoavan kirkkaalta taivaalta.

Sademäärät ovat tällaisissa oloissa erittäin pieniä. Etelämantereen sisäosissa talvella suurin osa sateesta on jääkidesadetta ja sademäärät ovat vähäisempiä kuin Saharassa. Sahan tasavallassa Siperiassa sataa talvella vain 5–10 millimetriä kuukaudessa (vedeksi muutettuna).

Kovimmilla pakkasilla ilmakehän hiilidioksidia voi härmistyä kaasusta jääksi ja pudota maahan. Määrät ovat kuitenkin erittäin pieniä, sillä hiilidioksidin pitoisuus on vain 388 miljoonasosaa ilman tilavuudesta. Toisin on Marsissa, missä noin neljäsosa hiilidioksidi-ilmakehän massasta härmistyy vuosittain talvipallonpuoliskolle ja sublimoituu jälleen kesällä kaasuksi.

Vaikeutuuko hengittäminen noissa oloissa?

Kylmä ilma kuormittaa hengityselimistöä, mikä voi vaikeuttaa keuhkojen hapensaantia. Litrassa ilmaa on kylläkin kovalla pakkasella suurempi massa happea kuin lämpimämmällä säällä, koska ilman tiheys kasvaa pakkasen kiristyessä. Yleensä lämpökenno tai villahuivi kasvoilla on riittävä apu. Jos ollaan hyvin korkealla merenpinnantason yläpuolella, missä ilman tiheys on alhaisen paineen vuoksi pieni, saattaa happinaamarikin olla tarpeen. 

Vastaajana Timo Vihma, 

erikoistutkija, dosentti, Ilmatieteen laitos

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018