Hitaana on hyvä elää.

Jos liikkuisimme valon nopeudella – mikä on tietysti mahdotonta – emme kokisi ja näkisi yhtään mitään.

Mitä nopeammin liikut ympäristösi suhteen, sitä nopeampana koet ympäröivän ajan. Valon nopeutta liikkuva havaitsee ajan kuluvan äärettömän nopeasti. Näin sanelee Albert Einsteinin suhteellisuusteoria. Jos siis kiitäisit valon nopeudella, miljoonat triljoonat vuodetkin kuluisivat nollassa sekunnissa!

Kaikkien fysiikan lakien mukaan voisit sen sijaan periaatteessa kiihdyttää vauhtisi hyvin lähelle valon nopeutta. Painaessasi kaasupoljinta yhä alemmas koko maailmankaikkeus tuntuisi kutistuvan yhdeksi valopisteeksi, joka näkyisi suoraan edessäsi. Kyse on niin sanotusta relativistisesta aberraatiosta.

Jos taas olisit syntynyt samaan aikaan kuin universumi ja kiihdyttänyt oitis 0,999 999-kertaiseen valon nopeuteen, ainoa asia, jonka koskaan näkisit, olisi välähdys kosmista taustasäteilyä. Tämä säteily, joka täytti universumin paljon ennen ensimmäisiä tähtiä, välähtäisi kulkusuunnassasi kirkkaana pisteenä, kun sen aallonpituus näyttäisi hurjan vauhtisi takia sinistyvän näkyvän valon ohi röntgensäteilyksi. Sen jälkeen seuraisi pelkkää pimeyttä – mikäli universumi jatkaa laajenemistaan ikuisesti.


Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2007

Vastaaja:


Esko Valtaoja


avaruustähtitieteen professori


Turun yliopisto

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017