Tiaiset panevat paljon piiloon. Kuva: Shutterstock
Tiaiset panevat paljon piiloon. Kuva: Shutterstock

Varastoivilla linnuilla on tavallista isompi muistikeskus.

Hajallaan olevien kätköjen löytämiseen tarvitaan hyvä paikkamuisti. Paikkamuistin kannalta keskeinen on isojen aivojen sisäosissa sijaitseva muistikeskus, hippokampus. Siellä on paikkoihin, reitteihin ja ympäristön piirteisiin valikoivasti reagoivia hermosoluja. Hippokampus on varastoivilla lajeilla aivojen kokoon nähden suurempi kuin muilla.

Tyypillisiä piiloihin varastoivia lintuja ovat pähkinähakki, närhi, pähkinänakkeli, kuukkeli ja monet tiaiset. Varpuspöllö säilöö muonaa talviseen yöpymiskoloonsa, joten sillä hyvän paikkamuistin tarve on pienempi kuin esimerkiksi tiaisilla.

Amerikanhömötiaisella on havaittu, että hyisessä Alaskassa asustavat yksilöt varastoivat enemmän, löytävät varastonsa helpommin ja pärjäävät paikkamuistia vaativissa laboratoriokokeissa paremmin kuin eteläiset lajikumppanit. Lisäksi niiden hippokampus on kookkaampi kuin eteläisillä lajitovereilla.

Amerikanhakki kykenee muistamaan noin 10 000 kätköpaikkaa. Se saattaa varastoida jopa 33 000 männynsiementä 6 600 kätköön kilometrien päähän löytöpaikasta.

Senkään muisti ei ole erehtymätön, ja muistijäljet häipyvät pikkuhiljaa talvikuukausien aikana. Osa siemenistä jää löytymättä, mikä auttaa mäntyjen leviämistä.

Vastaajana Esa Hohtola,

eläinfysiologian emeritusprofessori, Oulun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2017

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018