Virtaukset tuovat tietoa viiksiin. Kuva: Lehtikuva
Virtaukset tuovat tietoa viiksiin. Kuva: Lehtikuva

Norpalla on uimarin silmät, viiksikarva-aisti ja hyvä muisti.

Pitkäikäinen, älykäs ja paikkauskollinen norppa tuntee hyvin elinpiirinsä vedenalaisen topografian ja muistaa talvella käyttämiensä hengitysavantojen ja railojen sijainnin.

Norppa viettää noin 80 prosenttia vuorokaudesta sukelluksissa. Vesielämään sopeutuneena merinisäkkäänä se hahmottaa aisteillaan vedenalaisen elinympäristönsä vähintään yhtä tarkkaan ja monipuolisesti kuin maanisäkkäät omansa.

Tummissa vesissä suunnistautumista auttavat paitsi vedessä näkemiseen sopeutuneet silmät myös viiksikarva-aisti. Sen avulla norppa aistii kohteiden tuottamia virtausten muutoksia, joita vesi välittää värähtelyinä viiksiin ja edelleen hermopäätteisiin läheltä ja kaukaa.

Norppa pystyy esimerkiksi saalistaessaan seuraamaan kaloja niiden veteen jättämää hydrodynaamista polkua pitkin. Niin ikään se pystyy tunnistamaan kohteiden muotoja samaan tapaan kuin me tunnustelemme asioita sormillamme.

Viiksillään norppa pystyy myös aistimaan sukellusnopeutensa ja siten arvioimaan sukeltamansa matkan pituutta. Tämä voikin olla erinomaisen tärkeä lisätaito, jotta norppa löytää helmikuisen yön pimeydessä takaisin hengitysavannolleen.

Vastaajana Mervi Kunnasranta,

hyljetutkija, Luonnonvarakeskus.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2018

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018