Äänen vaimentaminen vastaäänellä on aktiivista meluntorjuntaa.

Perusajatus on päästä eroon melusta lähettämällä korvaan vastaääni eli samaa ääntä vastakkaisessa vaiheessa.

Ääniaalto muistuttaa pinta-aaltoa, joka syntyy vesilätäkköön putoavan kiven ympärille. Erona on vain se, että ääniaalto on paineen vaihtelua ilmassa (tai muussa väliaineessa) eikä veden korkeuden vaihtelua. Ääniaalto on sarja korkean ja matalan paineen alueita.

Vastaääni on äänen peilikuva, jonka tiheät paikat, aallonhuiput osuvat yhteen eäänen aallonpohjien kanssa. Näin se tavallaan täyttää ääniaallon: paine-erot katoavat, ja samalla häipyy melu. Toisin sanoen vastakkaisissa vaiheissa olevat aallot kumoavat toisensa.

Menetelmä on tunnettu 30-luvulta saakka, mutta vasta nykyiset tietokoneet ovat mahdollistaneet käytännön sovellukset. Vaimennettava melu pitää äänittää ja vastaääni ajoittaa oikein. Menetelmä sopii erityisen hyvin pitkille aallonpituuksille eli matalille äänille, sillä tällöin pienet ajoitusvirheet vaikuttavat vähiten lopputulokseen.Tämä on onnekas sattuma, sillä perinnäinen, eristämiseen perustuva äänen vaimennus tehoaa riittävän hyvin lyhyisiin ja keskipitkiin aaltoihin.

Aktiivinen meluntorjunta on tehokkaimmillaan, kun meteli koostuu muutamasta yksittäisestä taajuudesta, kuten tasaisesta moottorin hurinasta. Vastaääntä käytetään tätä nykyä erilaisten työkoneiden hyteissä sekä potkurikoneissa ja helikoptereissa, joissa vastaääni voi tulla kuulokkeista ohjaajan korvaan. Asuntojen monimutkaisen geometrian ja pianon korkeidenäänien takia naapurin soittotuntien vaientaminen ei onnistu vastaäänelläkään. Ohjeita vastaäänitekniikan kokeilemiseksi Internet-osoitteessa http://www.val.me.vt.edu (Active noise control).

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 4/1997

Vastaaja:


Waltteri Hongisto


tutkija


Turun aluetyöterveyslaitos

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018